Mitä sä tässä elämässä oikeasti niin paljon pelkäät?
Minkä vuoksi et uskalla päästää kertyneistä kiloista irti?
Kuuntele itseäsi. Vain sinä tiedät vastaukset.
Eniten mä pelkään,että jos mä lakkaankin muutoksen myötä olemasta minä.
Eksyn etäälle itsestäni ja musta tuleekin joku toinen.
Ja ehkä mä pelkään, että mikään ei muutukaan. Että ihmiset yhä suhtautuvat muhun ilkeästi ja vihamielisesti kilojen putoamisen jälkeekin.. Tässä hetkessä vihamielisyydelle on kai joku näkyvä peruste, sillä mähän olen näkyvästi lihava ja toiset vaan vihaa lihavia, ehkä niiden omien kipupisteiden takia. Mutta jos mä olisin laiha ja silti mua kohdeltaisiin ilkeästi, niin miten sen sitten voisi perustella. Sittenkaiolis pakko todeta, että on oikeasti olemassa ilkeitä ihmisiä - ja se ehkä rikkois mun naivisitista maailmankuvaa.
Toisaalta, miksi mä tahdon niin kiivaasti pitää kiinni luomastani naivista maailmankuvasta.
Toisaalta, miksi mä tahdon niin kiivaasti pitää kiinni luomastani naivista maailmankuvasta.
Miksi itse luomastaan illuusiosta kiinnipitäminen tuntuu turvalliselta?
Eniten mä kyllä pelkään sitä eksymistä. Ja sitä että saavutettuani painounelmat mä en sitten olisikaan mä.
Mä kuitenkin pohjimmiltaan tykkään itsestäni.
Todellisen minän hukkaamisen pelko saa mut vihaamaankammoksumaan kaikkea muutosta.
Ei todellinen minä mihinkään katoa.
Sen löytää kerta toisensa jälkeen,
kun malttaa vain hetkeksi pysähtyä ja hiljentyä kuuntelemaan.
Pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta.
Kysyä itseltään, Kuka Minä Olen?
Hiljaisuus kertoo vastauksen.
Todellinen minä on läsnä.
Todellisen minänsä luo löytää - kerta toisensa jälkeen.
Kilot ovat kiinni sinussa, sillä et uskalla päästää niistä irti.
Olet rakentanut suojamuurin itsellesi.
Ehkä lääketiede ei annakaan toivottuja vastauksia,
ehkä avain toivottuun vastaukseen olenkin yksin minä,
hän joka peloissaan kynsin hampain pitää kiinni rakentamastaan suojasta.
Jos suoja poistuu, mitä jää jäljelle?
Uskon syvästi siihen, että ihminen voi parantaa itsensä, jos hän näkee itsensä harmonisena kokonaisuutena. Sillä me ihmiset toimimme hyvin pitkälle pintaa syvemmällä - meissä on useita tuntemattomia ulottuvuuksia.
Salaperäisiä ja kiehtovia.
Niitä tutkimalla mahdollistamme yhtä suuren kehityksen tietoisuudessa kuin olemme saavuttaneet aineellisella tasolla. Terveys ja hyvinvointi ovat ulottuvissamme, jos ajattelemme kokonaisvaltaisesti.
Voimme parantaa itse itsemme.
Huonosti voidessamme, olemme kenties tilapäisesti menettäneet kosketuksen todelliseen minäämme.
Voisiko löydetystä minäyhteydestä syntyä yksi ratkaiseva pala
'miksi-minä-vain-kasvan' -arvoitukseni ratkaisuun.
Todellinen minäni uskoo niin.
Ajatus tuntuu luontevalta sisimmässäni.
Mitäs, jos tästä edespäin ajattelisinkin muutosta uhan sijaan suurena seikkailuna?
Seikkaluahan voi aina odottaa innokkaana ja silti hiukan epävarmana.
Kun ei vielä tiedä aivan kaikkea, mitä tuleman pitää.
Rohkaisun saattelemana kuuntelin eilen Lindan kodissa hiljaisuutta ja piirsin.
Toteutin todellisen minäni tarvetta.
Tarvetta olla vapaa ja rohkea.
Ilmaista itseä - tuoda näkyville mieleni sisäistä maailmaa.
Ja totta on se mitä sanoit Henttu, syntyvät kuvat ovat minun näköisiäni.
Ne puhuvat niin kovin minun tavastini katsella tätä maailmaa.
Nähdä kauneutta kaikialla.
Olen jo nyt salaa innoissani seuraavasta askeleesta - vaikkei minulla vielä ole tietoakaan mitä tehdä ja miten.
Tiedän vain, että kuvani voisivat tuottaa iloa muillekin - todellinen minäni on vakuuttunut siitä, että kuvani eivät kuulu pöytälaatikkoon, ne on tehty maailman nähtäväksi.
miten, missä ja koska.
sitä vastausta, uutta palaa tähän peliin, lähden seuraavaksi metsästämään.
Jossakin piilee vastaus - seuraava askel polulla - minun tehtäväni on löytää tie sen luokse.
Olen kiitollinen tänään rohkeudesta kuunella todellisen minäni ääntä.
Hiljaisuus, siunattu hiljaisuus.