Viikonlopun eheyttävin kokemus - Let your hair loose and enjoy.
En keksinyt miten tuon suomentaisi yksiselitteisesti, mutta minulle tämä kaikki tarkoittaa täydellistä kontrollista irtipäästäista ja hetkessä elämistä. Elämistä vapaana pelosta ottaen avoimin sydämin vastaan sen mitä maailma tarjoaa - nauttien kulkemastaan matkasta.
Minulla ja alkoholilla on koko elämäni ajan ollut monimutkainen suhde. Tai oikeastaan varsin yksinkertainen suhde - minähän päätin jo neljätositakesäisenä olevani liian pyhä ja puhdas ihminen alkoholille. Muotoilin näkyvän minäni raivoraitiiksi suuressa kontrollin tunteen menettämisen pelossa - anorektinen mieleni salaa kehui puolivillaiesti ajatteli, että tuon päätöksen kanssa minä olen kelvollinen edes jonkunasteiseen elmään. Bulimian nostaessa päätään tilanne hetkeksi muuttui - alkoholilla saattoi myrkyttää itseään ja krapulassa pakottaa itsensä ahmimaan käsittämättömiä määriä. Katsokaan kiusaa se on pienikin kiusa ja siitä saat possu juuri tuon sinä ansaitset saneli syömishäiriöni niinä vuosina.
Viimeiseen kymmenen vuotta olen vuoron perään ollut liian pyhä tai liian arka juomaan suunnilleen yhtä viinilasillista. Oli helpompaa heittää alkoholi kokonaan kiellettyjen listalle, kuin lähteä tutkimaan kaikkia niitä kammottavia mahdollisuuksia joita seurustelevaan alkoholinkäyttöön kytkeytyy.
Kyllä, keskiverto alkoholinkäyttö on seurustelumuoto - näin minä todella asiasta ajattelen.
Toipumisen myötä, yksi toisensa jälkeen, kielletyt asiat -listani tyhjenee tyhjenemistään.
Viikonloppuna ensikertaa vuosiin rohkaisin itseni rennosti seurustelemaan tarjotun viinin kanssa.
Mitä kävi.
Oli hauska ilta.
Mukavia ihmisiä, hyvää seuraa.
Olin tasa-arvoisena, siis omassa maailmassani tasa-arvoisena, ihmisenä toisten seurassa.
En parempi enkä huonompi.
Ihan samanlainen.
Ja tutustuin avoimin mielin muihin ihmisiin - seurustelua ja sosiaalisista kanssakäymistä, niitä minulle todella haastavia asioita. Mutta niiden pariin tutustuminen helpottuu sillä, että antaa itselleen luvan laskeutua maan pinnalle itserakentamansa pyhän norsunluutornin ylhäisestä yksinäisyydestä.
Luopuu siitä syvästä uskosta, että on itselleen kelvollinen yksinäisenä ja eristyneenä - koska läpihuonona ihmisenä se on ainoa olotila jonka ansaitsee.
Entä jälkiseuraukset.
No krapulahan siitä seurasi.
Eikä mitään sen enempää.
Ei ahmintakohtauksia, ei morkkista
ei maailamanloppua.
Puolivuorokautta kestänyt hutererahko olo ja lievieä hyvälaatuisia rytmihäiriöitä.
Ei mitää mistä ei selviäisi.
No entä mitenkä se juominen/syöminen kombinaatio?
Vapautuneesti.
Ilman erityisempää mielenkiintoa tai mietintää.
Yksi suuri oivalliksen ja onnistumisen täyttämä tunne lisää eiliselle oli huomata,
että 100 grammaa karkkia on oikeasti riittävä määrä täyttämään, krapulaisenkin, mieliteon.
Nauroin katketakseni, kun Patrik minulle ensimmäistä kertaa esitti, että karkkinälän tyydyttämiseen keskivertoaikuisella riittää suunnilleen sadan gramman kerta-annos.
No way in hell, sanoin minä.
Niin ei käy minun kohdallani k-o-s-k-a-a-n
EI IKINÄ.
Miten väärässä olin.
100g irtokarkkia Makuunista kruunasi minulle eilisen krapulaillan Lindan sohvalla.
Tämä jutun kuvituksena on eiliset krapularuokailut, aamiaista lukuunottamatta. Aamiaisella kykenin saamaan alas vain puoli lautasellista puolilämmintä kaurapuuroa ja kaksi munanvalkuaista kahvimukillä kyyditettynä.
Ei erityisen esteettinen näky - krapula-aamun aamupalat noi ylipäätään - ei kyennyt ottamaan kuvaa.
Tarinan opetus.
Höllääminen ei tapa.
Altistaa parhaassa tapauksessa todella hyville oivalluksille.
Rakkaudella,
Sallamari