Tämä päivitys on itseasissa alku jännittävälle jatkokertomukselle.
Joka toivottavasti osaltaan valaa uskoa haaveisiin ja unelmiin uskomisesta.
Kehoittaa kuuntelemaan maailmankaikkeuden hiljaisuutta
ja löytämään totuuden oman sisäisen äänen sanomasta.
Tahdon rohkaista muitakin etsimään, löytämään ja ennenkaikkea uskomaan.
Tarina alkaa tästä päivästä - maagisesta kymmenennestä hääpäivästäni.
Päivästä, josta me ollaan Juntti Punaniskan kanssa hehkutettu ja haaveiltu ensimmäisestä hääpäivästä alkaen.
Uskottu pyhästi, että tämä päivä koittaa - ja koittihan se.
Aloitettiin päivä yhdessä aamiaisella Budapestissä.
Siinä aamiaisen kuluessa totesin Charlottelle, että juuri tänäpäivänä ikävöin Mammaa enemmän kuin ehkä milloinkaan. Miten paljon haluaisinkaan hänen näkevän meidät juuri tänään, näkevän etenkin minut ja sen miten onnellinen olen. Sen miten hyvä minulla on vihdoinkin olla.
Sanoin ääneen toiveen Mammalle
'Puhu mulle. Viestitä jotenkin, että säkin olet osallisena tästä meidän ilossa tänään.'
ja että mä odotan sun viestiä, ihan mitä kautta tahansa - missä muodossa hyvänsä.
Sillä elän siinä uskossa, että vaikka ihmiset ovat fyysisesti poissa meille näkyvästä muodosta,
jossakin muodossa oleminen jatkuu.
Ne jotka rakastavat, eivät lakkaa rakastamasta.
Rakkaus ei kuole, se vain muuttaa muotoaan.
(näin ajattelen maailmasta, minä joka olen kymmeniä vuosia ollut kirjeenvaihdossa kuolleen äitini kanssa)
Nöyränä minä pyysin.
Ja sinä minulle vastasit.
Jatkan tarinaa huomenna.
Jokseenkin tämä osuus, ilman huomista loppuhuipennusta on toistaiseksi aika valju aloitus kertomukselle. Mutta niinhän jatkokertomukset usein tuppaavat olemaan.
Valjuja aluksi siis.
Lupaan huomenna täydentää teille tämän viestin sanomaa.
Tänään se on vielä ennakoitua ja liian aikaista.
Poissa asiayhteydestään.
Tuo viesti sai minut itkemään.
Se on jotakin niin sanomattoman suuremoista.
Vastaus - kehoitus luottamaan ja uskomaan päätymättömästi unelmiin.
Rakkaudella,
Sallamari
