Kulunut viikko pitää sisällään merkittäviä oivalluksia.
Tunnelmat ovat lipuneet äärimmäisestä pahan olon tunteesta äärimmäisen hyvään oloon.
Tällä viikolla olen pettynyt, harmistunut, iloinnut ja oivaltanut.
Olen saanut ymmärtää ja huomata oman vahvuuteni.
Suurin oivallut liittyy kipukohtiin ja kipukohtien oireiluun. Tai oikeammin, ymmärtämiseen ja siihen, että kykenen erottamaan mikä asia on oikeasti kipukohta minussa - sellainen jälkensä jättänyt tapahtuma minun elämässäni, jokin sellainen tapahtuma, jota itselleni selvittämällä ja tuota tapahtumaa kohtaan uudelleen/erilailla suhtautumista opetellen voin merkittävästi parantaa elämäni laatua - ja mikä taas sisäisen kivun ulkoinen oire.
Käytännön esimerkkinä puhuttaanpa tässä yhteydessä vaikka elopainoata Korkea paino ei ole kohdallani ole ydinongelma vaan se on yksi sielulllisen kivun näkyvä oire. Yleisesti painon vaihtelua pyritään hoimaan hallintakeinoin - no suomeksi lahduttamalla siis - ja painonhallintanäkökulmien keinoilla minäkin omaan elopainooni olen yrittänyt koko elämäni suhtautua.
Olen itse luonut itselleni ongelman asiasta joka itseasiassa on oireilua paljon syvemmistä ongelmista minussa ja siinä miten suhtaudun elämään ja maailmaan ympärilläni.
Kun koittaa korjata ongelmaa jota ei oikeasti ole olemassakaan,
hommassa ei voi onnistua ja sitä päätyy luomaa itselleen roppakaupalla uusia kipupisteitä.
Syöksykierre loppumattomalta tuntuvaan pahaan oloon on valmis.
Olen toisinaan todellakin niin kietoutuneena omaan kipuuni, että oma näkökyky sumenee eikä sitä hetkien kuluesssa edes enää halua kyetä näkemään maailmaan ympärillä.
Sitten sinua herätellään hiukan.
Poistetaan näkyvän minän hyväksymät helpot ratkaisut, nopeat pakokeinot pahasta olosta. Haastetaan tutkimaan sisäistä minää, löytämään avain onnellisuuteen ja ratkaisukeinot sisällä vellovaan kipuun.
Näkemään kaikki se, mikä koko ajan on silmieni edessä.
Yllättäen odotettu ja omasta mielestäni tuiki tarpeellinen terapiakäynti peruuntuu.
Terapian on minun näkyvälle minälle helppo pakokeino pahasta olosta ulos.
Näkyvä minä hyväksyy sen, että menen kiltisti terapiaan - istun pehmeälle sohvalle ja odotan, että joku toinen saapuu huoneeseen kertomaan totuuksia kipupisteistäni.
Näkyvälle minälleni on helppo ottaa vastaan tietoa kipupisteistä jonkun toisen kertomana - helppoa pakoa kivusta - joku toinen kertoo kaiken mitä minun tarvitsee tietää.
Näkyvä minäni elää oletuksessa ja siinä toivossa (ilmeisesti aika monen muunkin minä tekee näin), että joku toinen pelastaa minut. Löytää ratkaisun ongelmiini, lääkkee sisäiseen kipuun.
lääkäri, terapeutti, pappi, lukkari - kuka meistä turvaa mihinkin.
Ja meille eteen kannetun valmiin ratkaisun jälkeen sitä oma elämä onkin yhtä juhlaa - sellasta Sond of the Music meininkiä. Kevyttä elämää, naurua ja pastellisävyjä - tiedätte mitä tarkoitan.
Tämän viikon opetus minulle on,
että se ainoa toimiva ratkaisu onnelliseen elämään löytyy itsestä.
Itsessä on onnen avaimet.
![]()
Miten tämä päivä eroaa esimerkiksi viime sunnuntaista?
Ensiksikin sisälläni vellova paha olo tekee minusta passiivisen - näkyvälle minälle helpoin ratkaisu pahan olon iskiessä on katatoniseen tilaan vajoaminen. Sellainen Mun on pakko saada levätä nyt -selitys.
Sänky, sohva, tietokoneen edessä jumittaminen - mikä tahansa vaihtoehto käy, kunhan pidetään huoli siitä, että välttelen tehokkaasti kaikenlaista tekemistä.
Voidessani huonosti kulutan tuhottoman paljon aikaan kaiken tekemisen välttelyyn.
Onnellisuusprojekti -kirja avasi silmäni huomaamaan välttelyyn käyttämäni ajan merkityksen.
Voisiko välttelyn sijaan suhtautua kaikkeen tekemiseen jotenkin intohimoisemmin.
Unohtaa asioiden tekemiseen kuluva aika ja keskittyä sen sijaan enemmän itse tekemiseen.
Hyvä esimerkki tekemisestä nauttimisesta on onnistunut kävelyprojektini.
Haaveilin nostavani päivittäistä askelmäärääni kuudesta tuhannesta jonnekin kymmenen tuhanne tietämille.
Halusin testata, miten paljon vaaditaan kymmenen tuhannen askeleen tallaamiseen.
Maanantaina ylitin kymmenentuhatta askelta tarkoitushakuisesti - kävelin Helsingissä rautatieasemalta töihin ,saman matkan toiseen suuntaan iltapäivällä ja tämän päälle vielä kotona rautatieasemalta kotiovelle.
Puhkuin pahan olon keskellä intoa tästä onnistuneestä kävelykokeilusta.
- Ei se kymppitonni askeleita nyt oikeasti ole paha temppu, mutta aikaahan se vie.
Surin käytettyä ja mukamas hukkaan heitettyä aikaa,
osaamatta itse peurstella parimmin mihin muuhun tuon ajan voisin käyttää.
Aika joka kuluu töihin mennessä ja töistä palatessa rautatieaseman ja työpaikan väliseen matkaa on aika lailla vakio - tai oikeastaan vakioksi suhteutettu. Liikuinpa millä välineellä hyvänsä, poistun kauin varmuudeksi töistä reilu puoli tuntia ennen junan lähtöä. Juna lähtee (hyvällä tuurilla) aina kaksi minuuttia yli tasatunnin. Kävellen ehdin sopivasti junaan - kävelymatka töistä asemalle kestää 29 minuuttia.
Mikäli taitan matkan julkisilla, ehdin istua junassa viisi-kymmenen minuuttia kauemmin ennen junan lähtöä, kuin kävellen taitetun matkan jäljiltä.
Sama pätee aamulla töihin ehtimisessä - olen paikalla joko tasa yhdeksältä tai viisi-kymmnen minuuttia aikaisemmin. Kun katsotte yhtälöä tajuatte, että ajasta murehtiminen työmatkakävelyn osalta on aikalailla turhaa. Taittoipa matkaa miten tahansa, siirtymiseen rautatieasemalta työpaikalle ja toisin päin vaatii aikaa.
Peruuntunut terapia + tielleni osunut Onnellisuusprojekti -kirja = Oivallua.
Oivalluksen jälkeen kävely itsessään muuttui merkityksellisesti - kävelyyn hukatut minuutit yhdentekeviksi.
Koska päätin niin - kuluvia minuutteja en saa säästöön tai voi hyödyntää, joten miksi en nauttisi kävelystä.
Viikko kului niin, että jokaisena viikon päivänä huomaan
taittaneeni kävellen matkaan yli kymmenen tuhannen askeleen verran.
Koen iloa onnistumisesta.
Hiukan samanlaisissa ajantuhlaus panikoinnin tunnelmissa on suhtautumiseni kotityöhön.
Pelkää kotitöihin kuluvan ajan hukkaantuneen - samalla kuitenkin tiedostaen, että kotitöitä vältellessäni aika ei ajaudu säästöpossujen uumeniin vaan kuluu pahassa olossa rypemiseen ja liki itsetuhoiseen katatooniseen mitääntekemättömyyten. Aika kuluu ja paha olo kasvaa.
Tällä viikolla sovin itseni kanssa, että joka ilta suoritan jonkin pienen kotityön.
Keskityn tuon hetken täydellisesti kotityöhön - annan hetkeksihuomioni ja rakkauteni juuri tuolle tehtävälle.
Tiskit on laitettu, pyykit kaapeissaan.
Mieli on parempi kuin aikoihin.
Huomenna piipahdan Henriikan sohvalla keskustelemassa - pahasta olosta valittamisen ja ongelmien päämärättömän ruotimisen sijaan - oivalluksistani.
Kerron pienistä löytämistäni onnenmurusista.
Näissä tunnelmissa uuteen viikkoon.
Rakkaudella,
Sallamari
ps. jälleen kerran teksti poukkoilee ja siirtyy luovasti asiasta toiseen.
Näin, sillä haluan kertoa havainnoistani tunteella - kuvailla sitä miltä minusta tuntuu.
Oivallus herättää monta yhtäaikaista ajatusta ja toisinaan pitää ajatusvirtaa siistiä,
jotta saadaan aikaan ymmärrettävää ja helppolukuista tekstiä.
Koska tämä blogi on pohjimmiltaan minulle enemmän kuitenkin toistaiseksi
vielä oma päiväkirja, ennemminkuin toiselle lukijalle suunnattu teos, teksti poukkoilee ajoittain.
Toisinaan taas on päiviä jolloin kirjaa jotakin muistiin itseäni varten - sen sijaan että ajattelen lukijaa.
Mutta kaikki säilötty teksti on aihioita minun siivottua ja siistikielistä teosta silmälläpitäen.
Kyllä, minä haaveilen self help -oivalluksia sisältävän kirjan kirjoittamisesta.
Tunnelmat ovat lipuneet äärimmäisestä pahan olon tunteesta äärimmäisen hyvään oloon.
Tällä viikolla olen pettynyt, harmistunut, iloinnut ja oivaltanut.
Olen saanut ymmärtää ja huomata oman vahvuuteni.
Suurin oivallut liittyy kipukohtiin ja kipukohtien oireiluun. Tai oikeammin, ymmärtämiseen ja siihen, että kykenen erottamaan mikä asia on oikeasti kipukohta minussa - sellainen jälkensä jättänyt tapahtuma minun elämässäni, jokin sellainen tapahtuma, jota itselleni selvittämällä ja tuota tapahtumaa kohtaan uudelleen/erilailla suhtautumista opetellen voin merkittävästi parantaa elämäni laatua - ja mikä taas sisäisen kivun ulkoinen oire.
Käytännön esimerkkinä puhuttaanpa tässä yhteydessä vaikka elopainoata Korkea paino ei ole kohdallani ole ydinongelma vaan se on yksi sielulllisen kivun näkyvä oire. Yleisesti painon vaihtelua pyritään hoimaan hallintakeinoin - no suomeksi lahduttamalla siis - ja painonhallintanäkökulmien keinoilla minäkin omaan elopainooni olen yrittänyt koko elämäni suhtautua.
Olen itse luonut itselleni ongelman asiasta joka itseasiassa on oireilua paljon syvemmistä ongelmista minussa ja siinä miten suhtaudun elämään ja maailmaan ympärilläni.
Kun koittaa korjata ongelmaa jota ei oikeasti ole olemassakaan,
hommassa ei voi onnistua ja sitä päätyy luomaa itselleen roppakaupalla uusia kipupisteitä.
Syöksykierre loppumattomalta tuntuvaan pahaan oloon on valmis.
Olen toisinaan todellakin niin kietoutuneena omaan kipuuni, että oma näkökyky sumenee eikä sitä hetkien kuluesssa edes enää halua kyetä näkemään maailmaan ympärillä.
Sitten sinua herätellään hiukan.
Poistetaan näkyvän minän hyväksymät helpot ratkaisut, nopeat pakokeinot pahasta olosta. Haastetaan tutkimaan sisäistä minää, löytämään avain onnellisuuteen ja ratkaisukeinot sisällä vellovaan kipuun.
Näkemään kaikki se, mikä koko ajan on silmieni edessä.
Yllättäen odotettu ja omasta mielestäni tuiki tarpeellinen terapiakäynti peruuntuu.
Terapian on minun näkyvälle minälle helppo pakokeino pahasta olosta ulos.
Näkyvä minä hyväksyy sen, että menen kiltisti terapiaan - istun pehmeälle sohvalle ja odotan, että joku toinen saapuu huoneeseen kertomaan totuuksia kipupisteistäni.
Näkyvälle minälleni on helppo ottaa vastaan tietoa kipupisteistä jonkun toisen kertomana - helppoa pakoa kivusta - joku toinen kertoo kaiken mitä minun tarvitsee tietää.
Näkyvä minäni elää oletuksessa ja siinä toivossa (ilmeisesti aika monen muunkin minä tekee näin), että joku toinen pelastaa minut. Löytää ratkaisun ongelmiini, lääkkee sisäiseen kipuun.
lääkäri, terapeutti, pappi, lukkari - kuka meistä turvaa mihinkin.
Ja meille eteen kannetun valmiin ratkaisun jälkeen sitä oma elämä onkin yhtä juhlaa - sellasta Sond of the Music meininkiä. Kevyttä elämää, naurua ja pastellisävyjä - tiedätte mitä tarkoitan.
Tämän viikon opetus minulle on,
että se ainoa toimiva ratkaisu onnelliseen elämään löytyy itsestä.
Itsessä on onnen avaimet.
Miten tämä päivä eroaa esimerkiksi viime sunnuntaista?
Ensiksikin sisälläni vellova paha olo tekee minusta passiivisen - näkyvälle minälle helpoin ratkaisu pahan olon iskiessä on katatoniseen tilaan vajoaminen. Sellainen Mun on pakko saada levätä nyt -selitys.
Sänky, sohva, tietokoneen edessä jumittaminen - mikä tahansa vaihtoehto käy, kunhan pidetään huoli siitä, että välttelen tehokkaasti kaikenlaista tekemistä.
Voidessani huonosti kulutan tuhottoman paljon aikaan kaiken tekemisen välttelyyn.
Onnellisuusprojekti -kirja avasi silmäni huomaamaan välttelyyn käyttämäni ajan merkityksen.
Voisiko välttelyn sijaan suhtautua kaikkeen tekemiseen jotenkin intohimoisemmin.
Unohtaa asioiden tekemiseen kuluva aika ja keskittyä sen sijaan enemmän itse tekemiseen.
Hyvä esimerkki tekemisestä nauttimisesta on onnistunut kävelyprojektini.
Haaveilin nostavani päivittäistä askelmäärääni kuudesta tuhannesta jonnekin kymmenen tuhanne tietämille.
Halusin testata, miten paljon vaaditaan kymmenen tuhannen askeleen tallaamiseen.
Maanantaina ylitin kymmenentuhatta askelta tarkoitushakuisesti - kävelin Helsingissä rautatieasemalta töihin ,saman matkan toiseen suuntaan iltapäivällä ja tämän päälle vielä kotona rautatieasemalta kotiovelle.
Puhkuin pahan olon keskellä intoa tästä onnistuneestä kävelykokeilusta.
- Ei se kymppitonni askeleita nyt oikeasti ole paha temppu, mutta aikaahan se vie.
Surin käytettyä ja mukamas hukkaan heitettyä aikaa,
osaamatta itse peurstella parimmin mihin muuhun tuon ajan voisin käyttää.
Aika joka kuluu töihin mennessä ja töistä palatessa rautatieaseman ja työpaikan väliseen matkaa on aika lailla vakio - tai oikeastaan vakioksi suhteutettu. Liikuinpa millä välineellä hyvänsä, poistun kauin varmuudeksi töistä reilu puoli tuntia ennen junan lähtöä. Juna lähtee (hyvällä tuurilla) aina kaksi minuuttia yli tasatunnin. Kävellen ehdin sopivasti junaan - kävelymatka töistä asemalle kestää 29 minuuttia.
Mikäli taitan matkan julkisilla, ehdin istua junassa viisi-kymmenen minuuttia kauemmin ennen junan lähtöä, kuin kävellen taitetun matkan jäljiltä.
Sama pätee aamulla töihin ehtimisessä - olen paikalla joko tasa yhdeksältä tai viisi-kymmnen minuuttia aikaisemmin. Kun katsotte yhtälöä tajuatte, että ajasta murehtiminen työmatkakävelyn osalta on aikalailla turhaa. Taittoipa matkaa miten tahansa, siirtymiseen rautatieasemalta työpaikalle ja toisin päin vaatii aikaa.
Peruuntunut terapia + tielleni osunut Onnellisuusprojekti -kirja = Oivallua.
Oivalluksen jälkeen kävely itsessään muuttui merkityksellisesti - kävelyyn hukatut minuutit yhdentekeviksi.
Koska päätin niin - kuluvia minuutteja en saa säästöön tai voi hyödyntää, joten miksi en nauttisi kävelystä.
Viikko kului niin, että jokaisena viikon päivänä huomaan
taittaneeni kävellen matkaan yli kymmenen tuhannen askeleen verran.
Koen iloa onnistumisesta.
Hiukan samanlaisissa ajantuhlaus panikoinnin tunnelmissa on suhtautumiseni kotityöhön.
Pelkää kotitöihin kuluvan ajan hukkaantuneen - samalla kuitenkin tiedostaen, että kotitöitä vältellessäni aika ei ajaudu säästöpossujen uumeniin vaan kuluu pahassa olossa rypemiseen ja liki itsetuhoiseen katatooniseen mitääntekemättömyyten. Aika kuluu ja paha olo kasvaa.
Tällä viikolla sovin itseni kanssa, että joka ilta suoritan jonkin pienen kotityön.
Keskityn tuon hetken täydellisesti kotityöhön - annan hetkeksihuomioni ja rakkauteni juuri tuolle tehtävälle.
Tiskit on laitettu, pyykit kaapeissaan.
Mieli on parempi kuin aikoihin.
Huomenna piipahdan Henriikan sohvalla keskustelemassa - pahasta olosta valittamisen ja ongelmien päämärättömän ruotimisen sijaan - oivalluksistani.
Kerron pienistä löytämistäni onnenmurusista.
Näissä tunnelmissa uuteen viikkoon.
Rakkaudella,
Sallamari
ps. jälleen kerran teksti poukkoilee ja siirtyy luovasti asiasta toiseen.
Näin, sillä haluan kertoa havainnoistani tunteella - kuvailla sitä miltä minusta tuntuu.
Oivallus herättää monta yhtäaikaista ajatusta ja toisinaan pitää ajatusvirtaa siistiä,
jotta saadaan aikaan ymmärrettävää ja helppolukuista tekstiä.
Koska tämä blogi on pohjimmiltaan minulle enemmän kuitenkin toistaiseksi
vielä oma päiväkirja, ennemminkuin toiselle lukijalle suunnattu teos, teksti poukkoilee ajoittain.
Toisinaan taas on päiviä jolloin kirjaa jotakin muistiin itseäni varten - sen sijaan että ajattelen lukijaa.
Mutta kaikki säilötty teksti on aihioita minun siivottua ja siistikielistä teosta silmälläpitäen.
Kyllä, minä haaveilen self help -oivalluksia sisältävän kirjan kirjoittamisesta.
