Truth and Dare

Hiukan lisää kauneuskäsitteistä ja ulkonäköpaineista.

Ennekaikkea siitä, millaisen kuva sitä antaa itsestään ulospäin

Onko valintasi siistitty totuus vai tietoisesti väritetty todellisuus?

Joskus tammikuussa, niinkuin uudenvuoden alkajaisiksi, minua houkutti ajatus vähentää minä kuvien määrää blogissa ja keskittyä enemmälti kuvamaan kaikkea minua inspiroivia asioita ja ilmiöitä.

Oli sellainen vaihe, etten tiennyt miten ilmentää itseään kuvien välityksellä.

Tunnustan, että minulla on olemassa menneisyyys, jossa tietoisesti väritetty totuus näytteli isoa roolia omakuvissani. Galleria toisensa perään pursusi tarkoin valittuja otoksia minusta - sellaisia joihin olin luonut mielestäni ihastuttavan illuusion itsestäni.

Kuvia joiden välityksellä koin antavani ympäröivälle maailmalle kuvan 

hoikasta - kauniista - nuoresta - iloisesta - onnellisesta ihmisestä

oman elämänsä huippumalli

kokoa nolla

sellainen minä kipeästi tahdoin olla

JPEG and it exist.

Janosin tuntemattomien kommentteja

mannaa tuskaiselle sielulleni

ravintoa sairaudelle

Salaa uskoin, että jos riittävästi jaan tuollaista haluamaani todellisuutta ilmentäviä kuvia maailmalle, todellisuus jonakin päivänä maagisesti muuttuu vastaamaan kuvissa näkyvää.

Hyvittava tosiasia on, että todellinen minäni ei ole omin silmin katsottuna näyttäytynyt valokuvissa liki kahteenkymmeneen vuoteen, muutamaa yksittäistä kuvaa lukuunottamatta.

Vihata ja rakastaa valokuvia samanaikaisesti.
Monimutkainen viharakkausasetelma.

Vihasin valokuvissa läpipaistavaa todellisuutta,

rakastin kuvankäsittelyä - pakoa juuri tuosta todellisuudesta.

Mahdollisuutta miellyttää,

luoda jotakin yleisesti kaunina pidettävältä näyttävää ja mahtua oletettuun muottiin.

Miten tärkeältä tuntuikaan se, että minusta pidettiin

Joku rakastaa mua - yhden vaivaisen kuvan perusteella.

Niinkuin yksi vaivainen muokattu valukuva kertoisi tuntemattomalle henkilölle minusta.

Olen ilokseni löytänyt uutta sisältöä omakuviini.

Eheyttävän valokuvauksen ajatus - 

Tunnekokemus  - minä tunnistan tuon henkilön tuossa kuvassa ja se henkilö olen minä.

Tuollainen minä oikeasti olen.

Olen kuvannut ja tutkinut omia kuviani.

Satoja ja taas satoja kuvia.

Olen istunut peilin edessä ja tutustunut itseeni.

Verrannut ja katsellut.

Tutkinut ja ihmetellyt.

Ottanut avoimen asenteen - yrittäen päivä päivältä enemmän vapautua itseni tuomitsemisesta.

Vapautua katsomaan omaa kuvaa - tai otettua kuvaa itsestäni.

Lohdutan heti alkuun, että tutkin yhä paljon kuvakulmia ja filttereitä.

Mietin ja tunnustelen.

Sitä miltä tuntuu katsoa jotakin tiettyä ilmettä. Tai omia kasvojaan jostakin erilaisesta kuvakulmasta.

Miltä minä näytän edestä - miltä takaa.

Mikä minussa muuttuu, kun kuvassa silmiä suurentaa ja nenää kaventaa.

Ennekaikkea pohdin kaiken muokkauksen merkitystä ja tarpeellisuutta.

Kokemus on silmiä avaava.

Minäkokemukseni on yhä useammin yhtä kuvassa esiintyvän kanssa.

Kehujen kerjääminen on muuttunut kuvaterapiaksi.

Rakasta minua jalostunut muotoon Rakastan Minua.

Haluan tutustua enemmän eheyttävään valokuvakseen.

Siihen, miten kuva ja minäkokemus saataisiin vastaamaan toinen toisiaan.

Miten valokuvan kautta voisi tarkastella omia vahvuuksia ja kipupisteitään.

Uskon vahvasti, että moni voisi hyötyä tuollaisesta eheyttävästä valokuvakokemuksesta.

Sillä tuskin minä olen ainoa laatuaa, 

tai olen ollut ainoa laatuaa pikemminkin

Keksinyt kuvakulmia ja tehosteita

luodakseni illuusion jostakin sellaisesta mitä oikeasti ei olekaan

Voidakseni paremmin.

Jaksaakseni itseni kanssa.

blaah, oikeasti toisinaan edes selviytyäkseni siitä päivästä.

Oli hetkiä jolloin jokainen kehuva kommentti kantoi hetken

Yksi anonyymi tykkäys vei vähän pidemmälle.

Tunnustan. Quilty as chaged,.

Kuka muu uskaltaa tunnustaa?

Mystisintä tässä kaikessa on toisen ihmisen mielipiteen näyttelemä rooli.
Se miten tärkeää ihmisten positiivinen mielipide minun kuvastani minulle itselleni oli.
Miten janosinkaan kehuja jollakin tapaa tärkeäni pitämiltäni ihmisiltä luomastani kuvailluusiosta.

Haluan jakaa yllä olevan videon kanssanne 

- enkä siksi, että video olisi minusta huvittava tai että haluaisin nauraa videolle.

Haluan jakaa videon koska löydän tästä videosta niin paljon itseäni.

Kipuilevaa hapuilevaa minää.

Sitä minää, joka oli valmis tekemään mitä tahansa

ollaksen hetken ihailtu, haluttu ja muka rakastettava.

Käsi ylös, jos et milloinkaan ole törmännyt naistenlehdissä (tai vastaavissa) artikkeliin

(tai jotakin vastaavaa - ymmärrätte idean)

Entä ne hetket kun nauroin katketaksesi hiekkaan haudatulle nukkuvalle turistille.

Se kuva, joka nyt on kaikkea muuta kuin sopiva lomakuva, sillä naurun siivittämänä kaksoisleukani sattui samaan kuvaan. Eihän se nyt ole millään tavalla sopivaa.

Niin, sitä samaa hervottoman naurun hetkeksi esille tuomaa kaksoisleukaa kyllä katseli se hiekkaan haudattu turisti herättyään.

Kaksoisleukasi poissa kuvista - maybe , vaan ei poissa koko maailman nähtävistä

Tosielämä on väritettyä totuutta kauniimpaa.

Kaikessa raadollisuudessaan.

Näin minä nykyään asian näen.

Rakkaudella,

Sallamari