Päivän pysäyttävä kysymys
Pystytkö sä muistamaan milloin sä ekan kerran tunsit olevasi muka lihava
ja että sun päitäis laihduttaa?
pompsahti eilen kampaajan tuolissa istuskellessani ilmoille.
Siinä minä istuskelin ja kampaaja suti väriä päähäni.
Juteltiin niitä näitä - hiuksista, kauneudesta, elämästä
Ja siinä se sitten äkkiä oli
- kissa nostettuna pöydälle
Kysymys jonka maailma heitti eteeni kampaajan avustuksella tänään.
Vastaus on kovin kaksijakoinen
Olen aina tuntenut itseni kookkaammaksi kun kaikki muut - siis jostakin tarhavuosista alkaen.
Muistan joskus ekaluokkalaisen ikäisenä ollessani, miten isoäiti ompeli mekot minulle ja serkkulleni.
- minun mekkoni oli hentoisen serkkutyttöni mekkoa suurempi, vaikka me oltiin viikkoa vaille samanikäiset.
(niin, ollaan me yhä viikkoa vaille samanikäiset)
Goljattimainen fiilis on päällimäinen muistikuvani tästä tapahtumasta.
En muista edes millainen ommeltu mekko on - muistan vain, että hahmotin itseni niin kovin isoksi.
Laihdutuskysymykseen en tarkalleen osaa vastata.
Minun kohdallani syömishäiriössä on kuitenkin aina ollut enemmän kysymys oman elämän hallinnasta kuin varsinaisesta tarpeesta laihtua. Jossakin vaiheessa lapsuutta lakkasin kokonaan hahmottamasta itseäni.
Todellinen koko menetti merkityksensä - erilaisuuden tunni jäi pysyväksi muistijäljeksi.
Aivan sama mitä koko sitä on - kiusattiin ja haukuttiin kuitenkin.
Painoa ja kokoa enemmän, oli tärkeää että syömisen kautta minä hallitsin kaikkea kaaosmaiselta tuntuvaa muutosta elämässäni.
Nälkä toi tunteen siitä, että olen elossa - olen olemassa, ahmiminta ja pakkosyöminen toi avaimet rankaisuun - syö sika kun muuhun sinusta ei ole.
Kaikkien tuntemuksien keskellä äidin kuolema on elämässäni se käännekohta.
Pakenin 'ruokamaahan' kadonnutta äitiä etsimään.
Ruoka korvasi äidinrakkauden.
Rakasti ja rankaisi.
Olen iloinen siitä, miten selkeästi hahmotan tänäpäivänä oman syömishäiriöhistoriani.
Miten pitkän matkan olenkaan kulkenut tähän pisteeseen.
 |
| Siinä minä olen - rippilapsena konfirmaatiossa. Ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Näin jälkeenpäin aikuisin silmin katsottuna. |
Yllä oleva rippikuva on harvoja nuoruusvuosien kuvia minusta.
Melkein ainoa laatuaan.
Jälkeenpäin katsotttuna aika surullista.
Rakkaudella,
Sallamari