Takana on vaikeita ja harmintäyteisiä päiviä.
Eniten tällä hetkellä minua surettaa kohdata totuus siitä, että joudun siirtämään paljon odottamani opiskelun aloituksen vähintään ensi syksyyn. Sain eilen viimeisen vahvistuksen tälle tiedolle. Olenkin eilisestä aamupäivästä saakka nieleskellyt hiljaisena pettymyksen karvaita kyyneleitä.
Päälemmäisenä rinnassa painaa surullinen ja pettynyt olo.
Unelma on hetkessä siirtynyt yhden askeleen kauemmaksi minusta.
Olo on turtunut. Ajatukset kieppuvat edestakaisin yhtenä myttynä.
Sisäinen ääneni haluaisi kovasti sanoa jotakin - juuri nyt en vain jaksa kuunnella.
Keskiviikkonailtana minua odottaa pimeä koti.
Sähköt poissa tilapäisesti.
Illan ohjelmananumerona pakollinen Down Shiftaus - takkatuli, kynttilöytä ja kirja.
Hiljaisuutta vailla tietokoneita ja televisiota.
Pikku S käpertyy kainaloon aapisen kanssa - kauankaivattua äiti-lapsi aikaa.
Ihan vain me kahden, kylki kyljessä.
Hetki jolloin kumpikaan keksimään mitään parempaa tai jännittävämpää
tai ehkä muka tärkeämpää tekemistä.
Sisäinen ääneni on jo kauan vihjaillut jotakin hiljaisuudesta ja omasta ajasta.
Alituisesta tietokoneen äärressä roikkumisen tarpeesta luopumisesta.
Elektroniikkahiljaisuudesta.
Näkyvä minä on vaientanut äänen - kun ei ole aikaa, enkä mä ehdi nyt.
Ja kyllä mä muuten, mutta entä jos jotakin ja sillätavalla en mä nyt kuitenkaan tänään.
Todellinen minäni haaveilee mökkiviikonlopusta vailla modernia teknologiaa ja sähköä.
Näkyvä minäni liimautuu koneen ja teeveen äärelle yhä pidemmiksi ajoiksi - aivan vain osoittaakseen sisäiselle minälle olevansa kykenevä vaientamaan sen äänen.
Ulkoisen ja sisäisen minän alituinen riitely saa kehoni ja mieleni voimaan pahoin.
Ajatuksen pyörivät tuttua pakonomaista ympyrää -
ehkä laihdutus ratkaisee ongelmani.
Laihempana olen taatusti onnellisempi
Sairaus löytää tilaisuuden uuteen pinnallenousuyritykseen pienimmästäkin säröstä.
Mitä mä nyt sitten teen koko talven kun ei siitä opiskelusta nyt tullu mitään
viestittelen ahdistuneena Juntti Punaniskalle.
JunttiP puhelee varovasti sisustamisesta,
kun sähän kesällä tahdoit maalata ne keittiön kaapinovet,
jos tässä nyt olis se tilaisuus siihen.
Maalaat ne rauhassa ovi kerralalaan,
olis koko talvi aikaa.
Sisäinen minäni tietää tarkasti mitä haluaa.
DownSifting hetkiä ja elektroniikkahiljaisuutta.
Toisenlaisen, valoisamman, keittiön.
Aikaa toipumiselle - päätös kouluun lähdöstä juuri tässä kohden oli näkyvän minä päätös.
Kentis juuri sitä joka syksy nousevaa pakonomaista tarvetta aloittaa NYT jotakin uutta.
Tullakseen paremmaksi. Ihanammaksi.
Pelastuakseen viimein.
Näkyvä minä itkee ja ulvoo pettymystään.
Sisäinen minä uskoo vahvasti siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan.
Oikeaan aikaa, oikeassa järjestyksessä.
Kenen ääntä tässä nyt sitten kuuntelee.
Olo on aika eksynyt.
Kun jää kuuntelemaan hiljaisuutta ymmärtää,
että jälleen kerran maailma antaa minulle juuri sitä
mitä minä siltä oikeasti ja vilpittömästi pyydän.
Joten miksi on puserossa suru ja silmissä kiukun kyyneleet.
Ristiriitaa Minä-osastolla
- kuunnellako sisäistä ääntä ja luottaa siihen
vai kulkeako sittenkin pinnallisen mielen mukaan.
Yksi terapialle asettamistani tavoitteista on näiden kahden minän yhdistymispyrkimys.
Askel kerrallaan ollaan edetty kohti yhtenevää suuntaa.
Toistuvasti näkyvä minä pyrkii ruokkimaan itseään traumoista,
teoista, tekemeättäjättämisistä - niistä opituista maneereista.
Miksi sisäisen äänensä absoluuttinen kuunteleminen on vain niin kovin vaikeaa?
Rakkaudella,
Sallamari