Mangos For Flamingos

Ylellä on meneinnään ihana someprojekti, jossa kartoitetaan käsialanäytteiden avulla sitä, miten hyvin kaunokirjoitus taipuu tämänpäivän ihmisiltä. Suurin osa kirjoittamisesta tapahtuu nykysin koneellisesti, joten on ennustattavissa, että käsinkirjoitetuksen laatu heikkenee vuosi vuodelta harjoituksen puutteen vuoksi.

Haaste toimii siten, että napataan kuva paperista, johon on kaunokirjoituksella kirjoitettu lause

"Minä aloitin peruskoulun vuonns... (tähän se oma peruskoulun aloitusvuosi)"
kuva jakoon somessa tägillä #ylekäsialanäyte

Minä kirjoitin papresille ensin oman versioni lauseesta ja pyysin PikkuÄssää ja JunttiPeetä kirjoittamaan omat näytteensä tuohon minun käsialanäytteeni kaveriksi.

Paljon on tuo käsinkirjoitus muuttunut vuosikymmenten vieriessä.

Minä pähkäilin että mitenkäs ne ännät ja ämmät kaunokirjoituksessa menivätkään.

Niin, väärinhän ne lopuiltaan tuohon tekstiin kirjoitettuna menivät - ännien tilalla on ämmät - sillä peruskoulukaunolla kauniisti raaputettuna. Tekstiä katsellessaan huomaa kirjoittavansa aivan liian harvoin tällätavalla kauniisti"oikeaoppisella" kaunokirjoituksella.

On tuosssa tekstissä toinenkin pikku virhe - tuo peruskoulun aloitusvuosi.

Kirjoitin ensin ulkomuistista vuosiluvun 1985 ja katsottuani hetken JunttiPeen koulunaloitusvuotta pähkäisin paniikissa, että jos sä olet aloittanut koulusi 70-luvulla, en mä mitenkään ole voinut aloittaa kouluani vasta 80-luvun puolivälissä. Oli pakko kumittaa ja vaihtaa vuodeksi 1984 - siinä hetkessä olin täydellisen varma siitä, että olen aloittanut peruskouluni vuoden 85 sijaan vuonna 84.

Jäin pohtimaan tuota koulunaloitusvuottani vielä lisää ja totesin, että kyllähän se oikea vuosiluku muuten on 1985. Jouduin syntymäaikoja laskemalla toteamaan, että minähän olen oikeasti JunttiPeetä kokonaisen kahdeksan vuotta nuorempi - aikaero vuosissa ei tunnu miltään tällätavalla jokapäiväisessä elämässä, mutta kun kirjoittaa paperille vuosilukuja menneisyydessä hätkähtää vähän. Silmän räpäyksen verran sitä vaan ihmettelee, että ai niin, alotitko sä tosiaan jo koulun ennenkuin mä olin syntynyt.

Keskustelua synnyttävä kampanja kaikinpuolin.

Instagram kuvani päätyi ylen sivulle muiden kampanjakuvien joukoon

Onko joku teistä lukijoista ottanut myös osaa tähän ylen somekampanjaan?

Rakkaudella,

Sallamari

Viime viikolla saapui postin mukana kolme odotettua pakettia - kaksi uutta korsettia, FotFix-tool ja HotFix liimalla varustettuja kristallikiviä. Nämä uudet orsetit ovat malliltaan samanlaisia, kuin minulla jo entuudestaan oleva oranssi korsetti. Ihastuin ensimmäisellä käyttökerralla tuohon orannssiin, edullisen hintaiseen ja tuplaluilla varustettuun, korsettiin ja koska totesin korsetin hinta/laatusuhteeltaan hyväksi rohkenin tilata vielä kaksi samanmoista.

Ehdin tilata korsetit ennen Vuosi ilman uusia vaatteita -kampanjani alkua, vaikka minusta nämä korsetit ovat alusvaatteiksi luettava vaatekappale ja sellaisina minulle tämän vaatekampanjan ulkopuolelle jääviä. Hyviä korsetteja voi olla vain tarpeeksi - ei milloinkaan liiaksi.

Pieni tavaraahneus ehkä nostaa päätään korsettien kohdalla.

Toisen korseteista suunnittelen koristelevani kristalleilla.

Hankin ruskealle korsetille kaveriksi colan värisiä kristallikiviä.

Harmittelin ääneen Facebookin puolella sitä, miten huonosti onnistuin liimaamaan edelliset hankkimani korsettiin. Oikeastaan harmittelin koko projektia - korsetti oli hieno, kunnes sen vetäisi päälle - korsetin luut olivat muovia ja sitäkautta korsetti "eli" päällä paljon. Yhden kuvauskerran aikana kymmeniä ja taas kymmeniä pieniä kivi rapisi maahan. Mutta kuvissa korsetti kyllä näytti verrattaen hienolta. Pienesti epäonnistuneesta koekappaleesta innostuneena, uhosin FB tilapäivityksessä yrittäväni uuden liimapurkin kanssa uudelleen.

Mutta eipä tarvinutkaan ostaa litran purkkia liimaa. Ammattilaisen vinkin saattelemana hankin itselleni Ebaystä kuumenevan kristallikolvin, sellaisen HotFix tool -vekottimen.

HotFix toolin avulla esiliimatut kristallit saa helposti kiinnitettyä yksitellen kankaaseen ja mikä parasta, HotFix toolin avulla kristallit saa kiinni myös todella ohuisiin materiaaleihin, sellaisiin joista tavallinen liima suhahtaa läpi kertaheitolla.

HotFix kivien kiinnittäminen vie hiukan aikaa, koska jokaista kiveä pitää ajan kanssa painaa kangavta vasten kolvin avulla - mutta lopputulos on kyllä sen arvoinen.

Liimasin kokeeksi muutaman kiven PikkuÄssän farkkujen taskun reunaan. Ajattelin kokeilla miten tuollainen kuumaliimattu kivi kestää vähän rankempaa menoa Hyvin näyttävät kestävän - 3 päivän käytön jälkeen ovat yhä jokainen kiinni farkuissa.

Ensimmäinen HotFix liimailu on takana päin - yksi korsetin paneeleista on kivetetty.

Vielä on muutama tuhat kiveä irrallaan, mutta jo nyt sisimmässäni on vankka visio siitä, että lopputuloksesta tulee häkellyttävän hieno.

Kuvia tulossa, kunhan kivet ovat lopulta kiinnitettyinä.

Hintaa kaikille näille ihanuuksille kertyi yhteensä ehkä seitsemisen kymppiä.
Kaikki tavara on tilattu Ebaystä - ei ongelmia myyjien, tullin eikä toimituksien kanssa.
Korsetit ovat kumpainenkin yhdeltä samalta myyjältä, HotFix tool toiselta ja timantit kolmannelta. Edullisin P&P hinta on valintakriteerini tilausta tehdessäni, joten siitä syystä tilauksillani tuppaa aina olemaan monta eri myyjää ja tavarantoimittajaa Tuotteet ovat pääasiassa HongKongista ja Kiinasta, tähän asti olen aina saanut hyvä palvelua ja tilaamani tuotteet inhimillisellä toimitusajalla.

Mukavaa uuden viikon alkua!

Rakkaudella,

Sallamari

Tarina tänään kumpuaa alunalkaen riittämättömyyden tunteesta.

Tilanteesta, jossa itse koen olevani riittämätön maailmalle. Tai oikeastaan olen luonut itselleni tiukan mielikuvan siitä, että tälläisenään minä en ole tarpeeksi - riittävän hyvä, riittävän uskottava, jotenkin oikeanlainen (valitse omaan suuhusi sopiva vaihtoehto) - täyttääkseni itse luomani oletuksen siitä miten koko maailma katsoo asioita.

Trith, that exists only in my head.

Minulle kaikella tapaa kuitenkin hyvin todellista,

vaikkakaan oikeasti ehkä kukaan muu ei kykene näkemään tätä.

~~Ongelmanani~~ ydinajatuksena tänään on polyamoria.

monisuhteisuus

monirakkaudellinen elämäntapa

avoin liitto

miksi sitä nyt sitten kutsuisi

Ajattelu- ja elämäntapa,

jossa henkilöllä voi olla yhtäaikaisesti useampi seksuaalisia

tai romanttisia piirteitä sisältävä ihmissuhde

- sanoo Wikipedia

Ongelmani ydin on ollut siinä,

että minä ~~koen~~kuvittelen olevani polyamoristina jotenkin epäonnistunut.

vähän huono

sopimaton ja kykenemätön täyttämään

itse luomaani

maailmanlaajuiseksi totuudeksi kuvittelemaani laatikkoa.

Epäonnistumisen tunne itsessään on järkiajattelulla kylläkin vähän paradoksi.

Katsokaan minulla on täydellinen itseilmaisun vapaus ystävyyssuhteissani

- on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Täydellinen hyväksyntä ja ymmärrys puolison tasolta filosofiaani siitä,

että minun ystävyyssuhteissani

me teemme ystäväni kanssa kaksin (kolmisin tai vaikka nelistää)

niitä asioita joista pidämme,

ja joista oikeasti nautimme.

Siinä ovat suhteemme rajat.

Puolin ja toisin - minulla ja hänellä.

Näin minä olen aina ajatellut.

Tästä vinkkelistä minä maailmaani katson.

Näin minä olen onnellinen.

NÄIN tietää todellinen minäni.

Näkyvä minäni eksyy.

Eksyy ajatteluun siitä, että koska minä en tykkää edes sanahelinän tasolla seurustella ja puhua poika/tyttöystävistä, minä en ole todellinen - oikeanlainen ja uskottava.

Olen havainnut itsessäni kovan tarpeen yrittämiseen

- kymmeni deittejä, loputonta jonkun-ja-samalla-hetkellä-ei-minkään etsimistä

jotta voisin sanoa, että osaanhan tämän jutun oppikirjanmukaisesti minäkin.

Treffailen ja olen henkisesti umpijäätä.

Tylsä ja torjuva.

Koska sisäinen maailmaani ei vain taivu

mielikuvitukseni luoman ulkopuolisen maailman odotusten luomat paineet- oletuskuvan kaltaiseksi.

Aina ei ole itsekään varma minne on matkalla

Minä kovasti yritän olla hyvin casuaali ja seksuaalisesti vapautunut seikkailija.

All but feelings - thanks and let´s go on

Haluava ja haluttava.

Näkyvä minäni haluaa niin kiihkeästi olla jotakin muuta,

kuin se mitä todellinen minäni todella tietää minun olevan.

Näkyvä minäni niin kovasti haluaa olla muiden kaltainen

- näkyvä minäni haluaisi niin olla sellainen kun minä kuvittelen kaikkien muiden olevan.

Vapaa.

Rohkea.

Seksuaalinen.

Seikkailunhaluinen.

Näkyvästi rakastettu.

Äänekkäästi rakastava.

todellisempi.

aidompi.

Samalla aikaisesti,

mielikuvituksen kuvittelemat ulkopuolisen maailman määrittelemät lokerot täyttääksen,

pitäisi rajoittaa ja määritellä,

kertoa kuka minä olen sinulle,

kuka sinä olet minulle

kertoa maailmalle kuka saisikaan olla kenelle mitä.

Omistaa ja olla omistettu.

BUT

This all is only in my head

Sorrun olemattomaan ahneuteen

- haaveilen asioista, joita ei oikeasti kenties ole todellisuudessa edes olemassakaan.

Asiosita, jotka sellaisinaan toteutuessaan eivät saisi minua tuntemaan todellista iloa.

Eivät toisi nautintoa ja naurua elämääni.

Hukun omiin mielikuvituksellisiin määritelmiini,

sotkeudun kuvittelemieni roolien täyttämisen tarpeeseen,

ja unohdan olla kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on.

Rakkaudesta.

Vapaudesta rakastaa ja olla rakastettu.

Ystävistä.

Unohdan olla kiitollinen siitä,

että olen löytänyt elämääni ihmisiä jotka kokevat ja näkevät

jokseenkin samalla taajudella jolla minä näenja koen.

Unohdan olla kiitollinen ystävyydestä,

joka kestää aikaa ja jalostuen kasvaa vuosien kuluessa.

Unohdan olla kiitollinen vapaudesta,

tulla ja mennä,

tunteesta, kun voi olla juuri siinä hetkessä rakastettu ja kaivattu.

elää hetkessä

vapaana mietteistä

eilisestä ja huomisesta

rakastaa ehdoitta,

vailla lupauksia,

tietäen kuitenkin

että kun me taas kohdtaan

me ollaan rakastettuja ja kaivattuja

juuri siinä hetkessä oikeita toisillemme

Ystäväni ihana aarrellaatikko täynnä kesäfiilistä - hiekkaa ja kiviä.
Rauhoittava taikalaatikko, lupa kaivaa sormet tai vaikka varpaat kesän lämmittämään rantahiekkaan.

Tämä teksti on hakenut oikeaa olomuotoaan kauan.

Blogi on kaivannut rehellistä tekstiä ystävyydestä, rakkauden tarpeesta ja ihmisenä kasvamisesta

Oikeita sanoja, oikeaa hetkeä kertoa maailmalle oikeat sanat.

Todellisen minäni ajatuksen ja tahdon.

Tänään on oikea hetki,

kiitos ystäväni OldSchoolBoy

- hän joka muistutti olemassaolollani minua

kaikesti siitä mistä saan olla kiitollien.

Eroasimme jälleen aamunkoitossa, tietäen palaavamme takaisin taas joku päivä.

Kun aika on oikea, kun tähdet ovat jälleen oikeilla kohdillaa.

Every friendship has a benefit underneath the surface.

That´s, how they ideally work.

Sinun kanssasi meillä se on tähän hetkeen pysähtyminen.

Se, että päästämme hetkeksi irti eilisen suremisesta,

huomisen miettimisestä,

siitä mitä tulee tapahtumaan,

tai mitä meillä tänään ei ole.

On tämä hetki.

Kupla, jonka ulkopuollelle saa sulkea eilisen ja huomisen.

Todellisuuden - ilman, että todellisuutta kuitenkaan unohtaa.

Meillä on yhdessä kyky luoda tilaa naurulle.

Kyky kertoa toiselle yhdellä kosketuksella,

että olet tärkeä ja rastettava juuri tuollaisena.

Jakaa toisen kanssa

se kaikkein intiimien hetki, joka maailmassa on

- hetki jolloin minä saan hyväksytysti olla todellinen minä.

Hetki jolloin peittelemättä,

voin jakaa toisen ihmisen kanssa todellisen olemiseni.

Kokea, että tulen aidosti nähdyksi myös toisen ihmisen silmin,

juuri sellaisena kuin haluaisin tulla koko maailman näkemäksi.

Rakastaa.

Olla rakastettavana.

Nauttia ystävän seurasta,

ollen ystävä seurassani olevalle.

Tänään aamun valjetessa,

valkeni myös omat ajatukseni.

Kaikki se mistä haaveilen,

on oikeastaan elämässäni jo tänään.

Tuntuu hyvältä ja juuri oikeanlaiselta.

Tälläistä haluan elämääni lisää.

Tälläisille ihmissuhteille,

samanlaisille mutta omalla tavallaan aivan erilaisille,

elämässäni on tilaa.

Kaikelle tälläiselle minä olen nyt avoinna.

Minähän tiedän,

mitä minä elämältäni haluan.

Millaisia ihmissuhteita,

millaista arkea,

millaista elämää.

Mikä tekee minut oikeasti onnelliseksi?

Vapaus tulla luokse,

lähteä pois,

palata takaisin,

kun tähdet ovat oikealla kohdallaa,

jotta voisi taas kerran lähteä hetkeksi pois.

Vapaus kulkea omia polkujaan,

tietäen että matkan varrella on monta rakasta ystävää.

Monta jonka luona poiketa,

oikeassa kohtaa,

oikealla hetkellä.

Niin, että kun kohtaamme,

meillä on aina toisillemme jotakin annettavana,

samalla kun saamme toisiltamme.

Minä pelkään lopullisia eroamisia -

tilanteita joissa tiedän että tuota minä en tapaa enää koskaan.

tilanteita joihin päädytään kun jokin menee lopullisesti rikki

tilanteita jotka väkisin pakottavat kääntymään eri poluilleen.

Ehkä siksi Todellinen Minäni pitää hiljalleen kukoistukseensa kasvavista ystävyyssuhteista

enemmän kuin hetken päätä sekoittavasta rakkauden huumasta.

Ystävyydestä erilleen kasvaminen sattuu vähemmän

- ehkä vain haluan kuvitella että se sattuisi vähemmän.

Silti ajan kanssa hiljalleen muotoaan hakeva ystävyys

on aina houkutellut minua, enemmän kuin hetkessä löytynyt kiihkeätunteinen rakkaus.

Pelkään loppumista.

Totalitääristä loppumista.

Kuolemaa.

Pelko elämää kohtaan,

hakee voimansa primitiivisestä pelosta kuolemaa kohtaan.

Pelosta voi onneksi vapautua.

Minusta tuntuu,

että olen valmis toivottamaan uusia ystäviä tervetulleeksi elämääni.

Uusia ihmisiä, uusia kokemuksia.

Lupa ihastua, rakastua ja löytää jotakin uutta.

Onnistumisia.

Uuden tyyppisiä kokemuksia.

Todellisen minäni ääntä unohtamatta.

Samalla kuitenkin kuunnellen,

puhuuko ajatuksissani nyt vahvemmin kuolemanpelko vai todellinen rakkaus itseä kohtaan.

Estääkö pelko kaiken loppumisesta ja sitäkautta tietoisuus kuolemasta minua tänään rohkeasti kokeilemasta jotakin sellaista, joka minua kiehtoo.

Sellasita mistä oikeasti löydän aihetta nauruun ja hyvää oloon.

Olen sallinut hyväksyen itselleni tänään yhden ison askeleen kohti vapautta.

Luvan olla todellinen ja hyvä juuri tälläisenä.

Näiden tuntemusten ja ajatusten kanssa - ilman että edes mielikuvituksessa, tarvisi kilpailla muiden kanssa tai todistella omalle mielikuvitukselleenkaan olevansa tarpeeksi.

Lupa olla kiitollinen siitä,

mitä minulla on tänään.

Lupa olla kiitollinen siitä,

mitä minä voin haaveillen odottaa huomiselta.

Lupa rakastaa ja olla rakastettu.

Because we are all worth it.

Rakkaudella,

Salalmari

Polyvoressa muovailtu inspiraatiokuva

Aloitellessani tuota Vuosi Ilman Uusia Vaatteita -haastetta tiesin vaatekaappini itkevän kunnollisen talvitakin perään. Onneksi projektissa on se kolmen uuden vaatteen kiintiö, sillä olen havainnut hyvän talvitakin 2nd hand hankinnan melko haastavaksi puuhaksi. Itseasiassa tämän hetkinen talvitakkini on 2nd hand takki - sellainen lämmittäähän-tää-ja-on-ihan-jees -talvitakki.

Melkein mieleinen.

Melkein, mutta ei aivan kuitenkaan.

Project 333 vaatekaappiini jätin tietoisesti tilaa uudelle talvitakille.
Eilen kiittelin kovasti tätä lämmintä syksyä - vielä ei ole ollut tarvetta lämpimälle takille.

Haaveilin Hell Bunny -brändin vintagehekisestä talvitakista - kunnes erehdyin lukemaan tarkemmin takin tuoteselostetta. Keinokuitua, keinokuitua ja vielä vähän keinokuitua.

Outer: 89% Polyester, 9% Viscose, 2% Spandex. Lining: 100% Black Polyester.

Luonnonmateriaalien osuus kaikissa minun silmääni miellyttävissä malleissa 0%

Eipä sillä, että keinokuiduista valmistetussa takissa sellaisenaan mitään vikaa olisi,

minä vain olen visioinut tulevalle talvelle itseni ylle lämpimän villakangastakin.

Päädyin eilen illalla surffailemaan puolihuolimattomasti Ebayhin
-talvitakkiostos harmittomana ajatuksena.
En siis ollut sillätavalla oikeasti ostomielellä liikenteessä,
kunhan katselin mitä tarjolla on.

Hain talvitakkia hakusanoilla
vintage inspired winter coat - military inspired winter coat - retro style winter coat

Hintarajaksi uudelle talvitakille olen budjetoinut maksimissaan sellaset sata euroa (Online ostoksen yhteydessä tietenkin postikuluineen). Minulle hyvä sekoitevillakangastakki on sijoitus ja suunnitelmissani se kestää käyttöä siistinä useamman talven.

Tällä surffauskerralla päädyin ostokseen.
Löysin alle 40 eurolla kuvassa olevan tummanvihreän takin
(P&P mukana tuossa vajaan neljänkympin kokonaishinnasssa)
- viimeinen kappale, juuri minulle sopivassa koossa.

Takin esittely myynti-ilmoituksessa oli hyvä - tuotekuvaus ja mittatiedot hyvin näkyvillä. Myyjällä pelkkää positiivista palautetta ja mikä parasta, tuotteen sijaintina Englanti.

1/3 Vuosi Ilman Uusia Vaatteita -projektin "cheeteistä" nyt siis käytetty.

Odottelen jännityksellä postin tuomaa pakettia.
Katsotaan millainen yllätys paketista paljastuu.
Palataan takkiin kuvien kera myöhemmin.

Mukavaa Torstaita!

Rakkaudella,
Sallamari

Better late than never

- pätee täydellisti tämän blokitekstin osalta.

Ollakseniuskottavasti ja aidosti a True Gaultier Girl olen pahasti myöhässä - Lindexin ja Gaultierin yhteistyöstä putkahtivat ensimmäiset uutiset julki jo elokuussa, ja minä päivitän asiasta vasta tänään.

Jos Projec 333 ja Vuosi Ilman Uusia Vaatteita -projektit eivät olisi minusta niin kovin kiinnostavia että olen halunnut tehdä niistä ison osan arkipäiviäni, olisin varmaankin puhut täällä tästä Lindex-Gaultier kollaboraatiosta sinä päivänä kun tämän malliston vaatteet ilmestyivät kauppoihin saataville.

Hups. Nyt vain kävi niin, mallisto lipsahti kauppoihin vähän salaa minulta.

Ja minähän kuitenkin omasta mielestäni olen vähän Gaultier Girl.

Aivan sattumalta kävelin eilen paikallisen Lindex liikkeen näyteikkunan ohi ja näin NE tuotteet.
Tokaisin miltei paniikissa JunttiPeelle ikkunasomistuksen huomattuni, että

toi Gaultier mallisto on nyt tuolla ja että mun on AIVAN pakko päästä piipahtamaan tuolla.

Koska mulla nyt kuitenkin on vielä 2/3 Vuosi Ilman Uusia Vaatteita -projektin cheat-kortista käyttämättä.
Ja koska noi vaatteet on ainakin inspired by Gaultier.

JunttiPeen maailmassa Gaultier on Mies-joka-pilasi-Madonnan.

Sympatiaa ja ymmärrystä Gaultier-hypetykselleni ei ~~heru~~ ole koskaan herunut.

...mutta tulihan se kuitenkin piipahtamaan Lindexillä kanssani.

Osa minusta - se osa joka haluaa asioita vain haluamisen ilosta - oli ihastuksissaan kaiken tuo Gaultieria huutavan tavarapaljouden keskellä.
sinivalkoisia raitoja, ikonisia tatuointiprinttejä,tötterötissi korsletteja
gaultier-gaultier-gaultier

Mä haluan nää kaikki!
- se ensimmäinen reaktio.
koska näissä kaikissa lukee gaultier.
...että mullakin olisi vihdoinkin omana pala sitä Gaultier maailmaa!

Let's get real.
En ostanut mitään - koska en oikeasti halunnut yhtäkään malliston vaatekappaletta.
Plus että kokovalikoima tuossa mallistossa oli monen tuotteen kohdalla äärimmäisen ankea.
- niin onkai se vaateketjulta aika epäcool veto imagollisesti
tuotattaa Gaultierin nimeä hyödyntäen vaatetta jossakin koossa L, tai että kokolapussa lukisi 44, tai jotakin 46, tai XL.
Ne sellaisilla kokomerkinnöillä varustetu vaatteet on niitä lihavien alati hikiseksi miellettyjen ihmisten kokoja ja kuuluvat BigNumbersAreFuckingGreatShit -kokoelmaan jonnekin putiikin viimeiseen peränurkkaan.
Just sinne, sinne periferiaan - pois haluttavien asiakkaiden näkyvistä.

Parahin Lindex - tiesittekö kuka suunnitteli ja tuotti Beth Ditton hääpuvun?
Kenen S/S 2011 näytöksessä Beth Ditto kipitteli lavalla muiden mallien joukossa?
Viiden pisteen vihje - Se on se mies, joka puki Madonnan silloin ysikytluvulla sillä Blond Ambition -kiertueella tötterötissiasuun.

Eikä inspired by designer tai designer collaboration -kokoelmat ole kuitenkaan se sama asia, kuin suunnittelijan oman malliston vaatteet ja asusteet.

Mähän boikotoin kaikkia lehtikylkiäistilpehööriä joita kaupataan mulle ivanahelsinki-hannasaren-suomidesigninspired -tuotteina. Koska ei ne ole ivanahelsikihannasarenia nähneetkään - tai ehkä nimellisesti ovatkin - mutta laatu ja tuotanto-olosuhteet eivät ole suunnittelijan nimen veroisia. Vaikka siinä kaupanpäälistuotteen kyljessä miten lukis hannasarenivanahelsinki, niin sitä itseään se ei ole.

Ei tyydytä minun design -nälkääni.
Niinkuin eivät täydellisesti tyydytä nämä kollaboraatiotkaan.
Kaiken tämän minulle parhaaksi ajattelutavaksi kokevani vaate/tavara -pihistelyhifistelyn huumassa.vain täydellisesti minut tyydyttävä ostos on minun valintani.

Jos lapsen suusta uskoo kuulevansa totuuden,
maailmankaikkeus puhui PikkuÄssän suulla eilen vakuuttaen minut siitä, että päätökseni pidättäytyä tälläisistä kollaboraatio kokoelmista ja panostaa oikeisiin Designer hankintoihin on oikea ja todellisen minäni tahto.

Hipelöi kuvassa näkyvää ihanaa hametta ja esittelin sitä PikkuÄssälle. Vaikka minä itseni pihistelen ostoksista ja minimoin vaatevalikoimaani, olen valmis sopivan vaatteet tullessa kohdalle tekemään hankintoja lapsen vaatekaappiin.

Äiti, on tää ihan kiva hame sillai hameena,
niinku on toi kangas kiva ja noi kuviot ihan kivoja.
Mut äiti, tää ei vaan oo mun suosikki.

Niin, se että minä olen Gaultier Girl ei tarkoita sitä,
että PikkuÄssästä automaattisesti tulisi Gaultier Girl.
Tai että PikkuS tai JunttiP ikinä tajuaisivat sitä kauneutta ja niitä nerokkaita inspiroivia ideoita, joita minä havainnoin katsellessani kuvia Gaultierin muotinäytöksistä.

Jokaisella olkoot omat suosikkinsa.
Eikän muiden niitä kuulu tai tarvise ymmärtää.

Eikä asioita voi hankkia vain siksi että tuotelapusta löytyy sana Gaultier (tai mikä tahansa vastaava), vaikka se sana miten saattaisi saada minut tuntemaan hetken itseni iloiseksi.

Jotakin muutakin sitä täytyy voida hankinnastaan ammentaa kuin hetken onnelliseen oloon pohjautuvan kahden-minuutin-tyytyväisyystakuun.
Oikealla ajatuspohjalla tehdystä hankinnastaan ammentaa iloa vielä vuosienkin päästä
- been there, done that.

Westwood on luottolaukkuni - kestosuosikki kaudesta toiseen.
Keltaisiin Parikoihini turvaan aina huonon päivän tullen
- ne jalkaan sujauttaessa maailma vain yksinkertaisesti kirkastuu, paha tuuli ja epävarmuus kaikkea kohtaan katoavat kuin taikaiskusta.

Niin, ja sittenhän on tässä yhtälössä vielä se yleispätevä oletus että läskit eivät tajua eivätkä ymmärrä muodista mitään eikä muoti voi niitä kiinnostaa - kun se ovat läskejä ja muodinluojien kauneusihannekäsitysten ulkopuolle jääviä.

ÄS IF.

Vogue kääremuovien välissä ei erillisellä lapulla lue ikä-, paino/pituus-, sukupuoli- tai ihonvärivaatimuksia. Muotinäytösten yleisöstä löytyy sakkia joka lähtöön (ai joo, ne parhaathan kuvataan ihan teeveelähetyksiinkin, jotka sitten teeveen välityksellä on katseltavissa jos vaikka millaisissa kotitalouksisa).
Niin ja kun riittävän tarmokkaasti esiinnyt oman karismasi voimin hyvää musiikkia tekevän bändin riveissä, suunnittelijat jonottavat sinua muusakseen - vaatteidesi kokolapusta viis.

Niinniin, muttei kukaan tee muotia meille läskeille?
Ai ei vai - kannattaisiko asiaa tarkemmin kysäistä Beth Dittolta tai Adelelta.
Rahalla ja karismalla saa - tuskinpa JP kieltäytyisi tekemästä uniikkia HauteCouture mekkooa, kun sopivan suuruisen rahanipun kanssa käy asiaa tiedustelemassa. Ihan riippumatta siitä montako metriä kangasta mekkoon menee - mekon tilaajahan ne kankaat maksaa, ei Mr JPG.

Westwoodia muuten saa ihan Harrodsilta koossa UK16

It's all up to you.
Be more than a size tag
and enjoy fashion.

fashion is for everyone

Mukavaa viikonloppua!

Rakkaudella,
Sallamari
More than a size tag

Ihana kamala kakkumascara - kuva on tekaistu Polyvoren avulla

Muistatko ensimmäistä meikkauskertasi?

Entäpä sitä, mikä oli se aivan ensimmäinen oma meikkituotteesi?

Olen pohtinut tänään omaa meikkaushistoriaani, suhdettani meikkaamiseen sekä sitä, mikä olisi hyvä ikä aloittaa meikkiharjoittelut. Onko oikein rohkaista lasta leikkimään meikeillä? Pistäisikö meikkauksen olla aikuisten juttuja ja jotenkin sellainen taito joka oletetaan tulevan itsestään haltuun noin vaan vähän kuin taikaiskusta sitten kun siihen ikään tuut.

Ensimmäisestä meikkauskokemuksesta en voi rehellisyyden nimissä sanoa omistavani itsenäistä muistikuvaa, vaikka tapahtumasta on olemassa vahva visuaalinen muisto valokuvan muodosta. Kuvan tapahtuma-ajankohta on jossakin alkuvuoden 1980 tienoilla - vuosiluku on pääteltävissä siitä, että minulla on kuvassa vielä vaipat, kun taas sen mihin kohtaa vuotta kuva ajoittuu päättelen niistä muista kuvista joiden keskellä tämä otos komeilee. Olen kuvassa alle kaksivuotias, istun tomerana WC-pömtön kannella papiliotit (???) tukassa pieneen käteeni verrattuna hyvin iso kasvopeili kädessä ja sudin äidin kakkumaskaraa ripsiini kovin keskittyneenä.

Such a charming child.

Ensimmäiset omat meikkituotteeni mustankin jo itsenäisesti, ilman todistusaines valokuvia.

Ensimmäisiä meikkituotteitani on kaksi - kiiltelevä "kasarinpinkki" Jeans-merkkinen huulipuna (jonka pakkauksessa oli kiinni rintamerkki, jossa luki tyylikkäästi ROCK) sekä syvän tumman violetti kakkuluomiväri (muistaakseni merkkiä Isadora).

Näillä tuotteilla toteutetusta meikistä on jäänyt pysyvä muistikuva. Olen itsenäinen 7-vuotias, joka tahtoo lähteä mummolassa Jyrkkäkoskelle discoon isompien serkkujen mukana. Olen päättänyt että minäkin pääsen - kun nuo 4-7 vuotta minua vanhemmat serkutkin kerran saavat mennä.

Muista sen pettymyksen, kun minulta evätään lähtö - itkuksihan se meni.

Se kaikki vaiva minkä olen nähnyt meikkaamisen ja nätiksi laittautumisen eteen - luomissa on liilaa väriä runsaalla kädellä (tosielämässä näytän enemmän väkivaltaisen hyökkäyksen uhrilta sinivioletteine silmineni, kuin megaupealta nuorelta discovieraalta)

Eivät antaneet äiti ja isi lupaa lähteä - ja varsinkaan tuon näköisenä, niinkun olisit tappelussa ollu!

Sillä hetkellä vihasin vanhempiani niin.

Juoksin ladon hiljaisuuteen itkemään katkeraa kohtaloani.

Vielä koittaa päivä että mä meikkaan just niinkuin mä tahdon ja lähden discoon!

Kaikki nämä 15 eurolla - I call that bargain.
Vasemmalla PikkuÄssän omat, oikealla minun omani.

Minulle meikkaaminen on taidetta siinä missä piirtäminen ja maalaaminen. Samalla tavalla haastavaa mutta samalla hyvin inspiroivaa toimintaa. Työvälieet ovat omalaisensa, maalauspohjakin hippasen elävämpi - mutta samat periaatteet valoista ja varjoista pätevät.

Meikatessaan extravaganzaa juhlalookkia, sitä voi hetkeksi uppotua omaan maailmaansa - kauas arjen ulottumattomiin. Kilpailla tervehenkisesti itsensä kanssa siitä, pystyykö tällä kertaa venymään vähän surrealistisempaa suoritukseen, kuin mitä ensiarviolta olisi itsestään uskonut. Omien taitojen kehittymistä on ilo seurata ja ihailla. Kerta kerralta homma on aina vähän edellistä kokeilua sujuvampaa ja lopputulos silmiähivelevä.

Arkimeikki on asia erikseen - pikaista rutiinia.

Kun kerran puhutaan jokapäiväisest arkimeikistä on minun tunnustettava pieni neuroottisuuteeni - ajattelen arkimeikkejä ja meikkausvälineitä omalla tavallaan hygieeniatuotteina - vähän kuin deodoranttia tai hammashajaa - jokaisella meistä tulisi olla omansa (on toki olemassa tilanteita joissa meikkituotteiden yhteiskäyttö jees juttu - mutta jokapäiväisessä käytössä minun/sinun jako on suotavaa). Kieltäydyn antamasta arkimeikkipussia sisältöineen lapseni ulottuville - that is so mine.

Ei sillä että lainaisin lapselle hammasharjaanikaan - tai toisinpäin.

Aika moni meistä on tutustunut meikkaamisen saloihin äidin meikkipussilla vierailun merkeissä - eikö? Omalla kohdallani suoritin meikkitutustumiset vierailemalla serkkutytön kanssa isoäidin kampauspöydän laatikoilla. Pöydän laatikoiden kätköistä löytyi enemmän värikkäitä kosmetiikka ihanuuksia kuin äitini meikkipussista. Elävästi näistä vierailusista mieleeni on piirtynyt Lumenen kirkkaan punainen (???) voideposkipuna, jota pohjasta kääntämällä sain pinnalle purkista aina vain enemmän ja enemmän - Ah miten ihania punaposkisia kaunottaria me olimmekaan.

Lapsena aina vähän niinkuin kiellettiin meikkaamasta - tai sanottiin että tarviiko sitä nyt ja kerrottiin miten pelleltä sitä näyttää huulet punattuina. Well, yhtä amatöörituotoksilta näyttivät taatusti kaikki piirrokseni samoilta aikakausilta. Puhumattakaan askasteluyrityksistä.

Miksi meikkaus olisi ollut yhtään sen luontevampaa?

Ala-asteen discoon oli meikattava salaa.
Muistan elävästi, miten joku ala-asteen aikaisen luokkakaverin kaikensuvaitseva ihana äiti meikkasi meidät tytöt kerran discoon - miten mahtavan ymmärtävältä tuo äiti silloin tuintuikaan.
Meikkaamiseeni on aina suhtauduttu kotona
onko sitä nyt aivan pakko tuolla tavalla puunata ja puleera itseään -lausahduksilla
Ei niin, että kasvuvuosina kukaan olisi varsinaisesti kieltänyt meikkaamasta
puhumattakaan että se olisi niin kiellettyä että olisin joutunut naamapesulle
Eipä kukaan erityisemmin kannustanutkaan.

Tai näyttänyt esimerkkiä.
Isoäiti kun oli omien sanojensa mukaan
jo ihan liian vanha tarvitakseen enää mitään maalia naamaan,
kun ei se tässä iässä enää auta - korostaa pintavikoja enemmän ko peittää.

Minä olen rohkaissut ja kannustanut aina PikkuÄssää meikkileikkien pariin.

Onhan yksinomaan luontaista uteliaisuutta lapselta, vanhemman touhuja sivusta seuratessa, tahtoa itsekin kokeilla kaikkea sitä mitä vanhempi tekee.

Olen opastanut PikkuÄssää, että meikkaus on samalla tavalla taito kuin kirjoittaminen tai piirtäminen - mitä enemmän sitä tekee ja harjoittelee, sen paremmaksi siinä kehittyy. Keskustelua on myös käyty siitä, että meikkaaminen ei ole mitenkään pahaa eikä kiellettyä, mutta on olemassa lukematon määrä eri meikkaustyylejä, joita tulisi oman arvion mukaan soveltaa eri tilanteisiin - ja että ihmisen pitää kasvaa tiettyyn ikään ennenkuin sitä itse kykenee arvioimaan millainen meikki mihinkin tilanteeseen soveltuu. Tiettyyn ikään saakka kuunnellaan äidin neuvoja ja pidetään meikkileikit kotona tapahtuvana huvitteluna.

En osaa nähdä meikkaamisessa mitään pahaa - minulle meikkaus on taidetta ja silmäkäsikoordinaation taidonnäytteitä. Ei jotakin sellaista joka esineellistäisi ihmistä tai johtaisi ihmisen suorinta tietä kadotukseen. Minun ajatukseni eivät taivu näkemään kenenkään meikkaamisessa yhtäänn pahaa tai kiellettyä aspektia - pahaa ja kiellettyä on havaittavissa kyllä monen ihmismielen suhtautumisessa siihen miten meikattu ihminen otetaan vastaan ihmisenä yhteiskunnassa.

Onko se meikkaajan vika? Puhdistaako meikitön naama jotenkin taikaiskusta, ihan pelkällä itseisarvollaan, jonkun toisen ihmisen vinksallaan olevia ajatuksia?

Olen jo pitkään luvannut osataa PikkuÄssälle oikeita meikkejä. Tietyn taitotason saavutettua on lapsille tarkoitetuilla meikkiväreillä harjoittelu yhtä turhauttavaa, kuin kuivaneilla tusseilla piirtäminen - tajuat idean ja sen mitä pitäisi tehdä, mutta teitpä niin tai näin mitään väriä ei välineestä tartu pinnalle. Just, how great is that! PikkuÄssä on ollut omat meikit siitä saakka, kun meikkaus on alkanut kiehtoa, mutta tähän saakka on pärjätty pääsääntöisesti hyvin vähäpigmenttisten ja laadultaan heikkotasoistan "lastenmeikkien" kanssa.

PikkuS on itse pyytänyt oikeita meikkejä ja pensseleitä,

jotta mä saan harjoitella että mä oppisin yhtä hyväksi kuin sä äiti.

Minä kannustan lastani ja hankin soveltuvia harjoittelumeikkejä.

Vierailtiin eilen päiväretkellä Orimattilassa ja piipahdetiin MegaMyynti Areenalla samalla reissulla. Sattui olemaan tuolla MM Areenalla Lumenen meikit todella hyvässä tarjouksessa - puolen litran Minigrip pussi (johon sai laittaa niin paljon meikkiä kun saa mahtumaan) hintaan 15 euroa.

Ihan vielä ei siis lähdetä MAC meikeillä harjoittelemaan,

saa Lumene kelvata vielä muutaman vuoden.

Viikkorahoilla ostakoot mitä tykkää.

Vaikka minä meikkauksen harjoitteluun kovasti kannustan, on meillä toki säännötkin.

Kouluun saa meikata kuudennella/yläasteelle siirtyessä (ihan tarkkaa rajaa tähän ei ole vedetty, katsotaan tarkemmin kun sinne asti päästään). Koulumeikkin ensiaskeleihin kuuluu ripsiväri ja huulikiilto - myöhemmällä iällä mietitään sitten. Jos halua löytyy nousta kaksi tuntia ennen kouluun lähtöä vain saadakseen toteuttaa meikkivisioitaan, niin mikäs siinä.

Koitan opettaa kuitenkin meikkaamattomuuden ihanuuden sekä arkimeikin ja WOW meikin sävyerot.

Luoda vahvuuden omana itsenään kasvamiseen - se että meikkaminen on taitona mitä hienoin ja meikkileikit yksi maailman hauskimmista huvituksista, myös paljaskasvoista todellista minää on lupa rakastaa ehdoitta.

Niin ja mikäli muutaman vuoden kuluttua meikkaus ei yhtään nappaa,

se on enemmän kuin jees tilanne sekin.

Maailman voi luottavaisin mielin kohdata päivittäin kokonaan ilmankin meikkiä.

Niin joo, myös meikkierehdyksille pitää jättää tilaa.

Näin jälkeenpäin on jotenkin koomista miettiä oman meikkaushistoriansa "highlight" hetkiä - tilanteista joissa jälkeenpäin katseltuna olisi toivonut omaavansa samanlaisen editointikyvyn makuasioissa, kuin se mikä tänään on hallussa.

Itsellä näihin hetkiin voidaan ainakin lukea

...ylioppilaskuvan valkoinen mascara

...90-luvun lopun kaksi väriä liian tumma rajauskynä ja supervaalea nude huulipuna -combo

....Cindy Crawford -kauneuspilkku

... pandarajaukset koulussa (vieläpä sinisellä kajaalilla toteutettuina)

Oikeasti ehkä en vaihtaisi yhtäkään näistä highlight hetkistäni pois.

Ilman näitä kokeiluja en olisi oivaltanut kaikkea mitä tänään osaan.

...tai no ehkä ne siniset pandarajaukset olisi oikeasti voinut jättää väliin

Ensimmäinen itse levitetty vaaleansininen mascarakerros - siitä se lähtee

Onko sinun meikkihistoriassasi sellaisia highlight hetkiä
jotka ihan oikeasti olisi voinut jättää väliin?

Mukavaa sunnuntaita!

Rakkaudella,
Sallamari

Pohja-ajatus tähän blokitekstiin löysi tiensä tajuntaani, joskus viimeviikon puolivälin tienoilla, kun sivukorvalla kuuntelin (joutuneeko tunnustautumaan pesunkestäväksi salakuuntelijaksi tässä kohtaa) edessä olevalla penkkirivillä kuuluvaa tarinointia junamatkalla. ...aavistuksen stalkkeroinnilta kuulostavalta toiminnaltahan tämä ensilukemalta vaikutta vaikuttaa, eikö? Teitä rauhotellakseni, voin kyllä vakuuttaa, että edessäni matkustavat rouvat olivat verrattaen kantavaäänisiä ja innoissaan keskustelusta, että tämän keskustelun kuuntelevaksi osapuoleksi päätyi ihan huomaamattaan ja puolivahingossa. So no stalker behavior to be observed.

Takaisin aiheeseen, siis siihen itse keskusteluun. Etupenkissä keskusteltiin raskauksista - muisteltiin ehkä hieman kaihomielellä raskausaikaa ja sitä ihanaa kaunista samalla kevyesti kehuen kokonaisvaltaisesti raskaana olon ihanuutta.

Hetkessä iski totaalisen ulkopuolinen olo.

Tai siis, että olenhan minäkin ollut raskaana.

kantanut lasta sisälläni sen kymmenisen kuukautta

Mutta mä en muista siitä ajasta oikeastaan mitään.

mulle muistikuvina raskausaikaa ei ole

Tietoinen mieleni sanoo että kyllä

mä tiedän odottaneeni vauvaa,

tiedän voineeni pahoin raskauden ensimmäisinä kuukausina,

tiedän käyneeni raskauskontroilleissa ja ultrassa,

tiedän rakauden loppupäivien raskausmyrkytysepäilyt

niin ja tietenkin tiedän synnyttäneeni

mutta tunnetasolla lyö tyhjää

Ei muistikuvia.

Ei mitään sellaista kiinnekohtaa,

mihin voisi muistoissaan palata tänäpäivänä.

Nothing.

Ei mitään merkityksellistä muistoa siitä,

miltä raskausvatsa tuntui tai näytti.

Mä en itseasiassa edes tiedä miltä mä näytin raskaana ollessani.

raskausajan valokuvien lukumäärä : nolla

Syömishäiriö koki raskausajan ahdistavana tilana.
Parempi unohtaa kokonaan kuin kokea edes ajatuksen tasolla ne kärsimysen täyteiset päivät uudelleen ja taas uudelleen.

unohtaminen on armollisempaa
niin se ajattelee

Jollakin sairaalla tavalla syömishäiriön ääni aina vakuutti suojelevansa minua,
sillä ethän sinä reppana kestäisi totuutta
susta ei ole siihen - olemaan onnistuneesti raskaan
sä epäonnistuit
parempi unohtaa epäonnistuminen,
kuin tajuta miten totaalisen väärin sä koko homman teit

lihavana ja rumana
raskausmahasikin on lihava
läskiä
ei suloisesti pyöreä pieni vauvakumpu
koska sä et asaitse sellaista

vino pino lisää tulleita kiloja
pelkkää läskiä

sellaista kukaan kestä katsoa

ja silti sä saatanan lehmä kävelit ihmisten joukossa
ihan tuosta noin vaan
pokkana

vittu miten kehtaakin
ei älyä edes hävetä

ymmärtäis vittu edes pysyä poissa ihmisten silmistä

toisaalta läskin kuuluukin kärsiä
mihin muuhunkaan siitä on

sietäis kyllä hävetä
kun ei osaa tehdä näin helppoakaan asiaa oikein

joten parempi että me unohdetaan tää koko juttu

Huomaan raskausajasta puhuessani sanovani toistuvasti,
mulla oli koko ajan sellainen olo, että mun kehon oli ottanut haltuusa joku toinen
eikä mulla oo koskaan ollut niin vieras olo itseni kanssa kuin silloin

Asiast jotka raskausajasta onnistun jotenkin muistamaan liittyy kiinteästi ruokaa.
Mä muistan extra-egg-mayo patongit joita mä hitaasti lyllersin hakemaan lähiSparista
- tai ainakin yhden kerran mä siellä kävin,
ostin samalla 4 Lions patukkaa ja söin kaksi niistä lyllertäessäni kotiin.
Koton olisin halunnut oksentaa,
ja muistan miten mua itketti kun en mä pystynyt taipumaan sellaiseen asentoo että olisin saanut oksennettua siististi. Tai siis sotkematta liiemmälti mitään.
Kaks vitun Lions patukkaa.
Hyi vittu mikä ahne lehmä!

Niin ja sitten mä muistan TGIF ravintolan Banana Splitit.
Mä söin niitä ehkä sata.
Tai oikeastaan en mä muista niistä mitään,
mutta tietoinen mieli sanoo, että raskausaikana mä söin jotakin sellaisia.

Syömishäiriön ääni oli jo niin kauan ollut mun tietoisuuden ainoa virallinen ääni
Se miten mun syömirshäiriö ajatteli ja mitä se tunsi oli ainoa todellisuus jonka mä tiedän.

Miten joku voi tietää miltä raskaanaoleminen tuntuu?
Sehän on vaan sellaista olemista,että sä kannattelet itsesi läpi päivien
jotta toinen ihminen kypsyy sun sisuksissa valmiiksi tullakseen tähän maailmaan.

Mä en varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä asiaa.

Tosiasioita pohtiessani sellaisina yksinäisinä hiljaisina hetkinä tajuan miten paljon elämästäni olen uhrannut syömishäiriölle
- vaikkakin aika usein mä ääneen totean sitä, miten jotenkin jopa liian helpolla mä olen selvinnyt syömishäiriöistä
..että en mä nyt oikein oo sillai mitään tärkeää ole menettänyt
tai mitenkään erityisesti kärsinyt syömishäiriöden vuoksi

BULLSHIT

on helpompaa vain sanoa, että eihän tässä nyt mitää oo menetetty,
kun todeta ääneen miten mun elämästä puuttuu kokonaisia vuosia ja aika moni tärkeä tapahtuma on kokonaan mun muistikuvien osalta hämärän peitossa

aika kova hinta maksettavaksi

And what for?

Nothing.

Absolutely nothing.

But lucky me,
there is always tomorrow.

Vaikka unohtaa ei voi
(tässä tapauksessa ehkä paremminkin että
ei voi muistaa, mitään mistä ei ole muistikuvia),
anteeksi voi itselleen aina antaa.

Viisikymppisenä saan iloisena muistella kaikkea sitä ihanaa,
mitä mun elämässä on tapahtunut sitten kolmevitossynttäreiden.

Raskausaikakeskusteluihin mä tuskin koskaan pääsen täysipainoisesti ottamaan osaa.

May the Force be with you.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuus toisiin valintoihin.
Pitkällä juoksulla uusista valinnoista tulee tapoja,
tuttuja turvallisia rutiineja niiden tänään turvallisilta tuntuvien rutiinien tilalle.

Rakkaudella,
Sallamari

Me ollaan oltu täällä hississä jo kaksi minuuttia!

Olen jäänyt viimeisen kahden päivän aikana kaksi kertaa jumittuvaan hissiin - joten lienee ymmärrettävää, että ihan syystä mä ylipäätään suhtaudun hisseihin suurella varauksella.

Jos joku maailmassa vie ihmisen kadotukseen,

se on epäilemättä hissi.

Eilen töistä lähtiessäni, heitin työkaverille viimeisksi sanoikseni huonoa läppää

"Mä meen poikkeuksellisesti tätä takakautta ulos, kun kahvila minne mä meen on tossa lähempänä. Et jos mua ei näy aamulla huomenna, niin tiiätte mistä tuutte etsimään.

Täällä mä sit oon hississä, enkä sit päässy koko iltana mihinkään.

Tuutte pelastaa mut, jos mua ei näy."

Say no evil - hissinhän mä jäin - vielä ihan yksin.

Meinasin oikeasti itkeä.

Vaikken mä siellä jumissa ollut edes kun ehkä 5 minuuttia - jos sitäkään.

Viis aivan liian pitkää minuttia - FUCK.

Vielä kun mä tiesin, että mä olin matkalla mukavuusalueeni ulkopuolelle hissimatkasta selvittyäni. Oikeastaan vain vähän mukavuusalueen ulkopuolelle - sellaiseen tilanteeseen missä on jotakin vähän pelottavaa, mutta samalla kuitenkin uutta ja mua kiinnotavaa tahpahtumassa.

Siellä hississä mä olisin halunnut itkeä vaan kaiken pelon ja epävarmuuden ulos itsestäni. Mutta päädyin takomaan yhä kasvavassa paniikissa hissin nappuloita ja suunnilleen rukoilemaan siltä hissiltä että se päästäisi mut sisältää ulos ASAP.

fuck.

Vaihteeksi tuli vilkaistua, miltä näyttä punavuori keskellä päivää

Siellä kahvilassa oli sellainen kahvilatapaaminen, jonka aiheena oli Tantra. Mä tiesin etukäteen, että on aivan hirveän iso loikka ulos mun turvallisuusalueelta lähteä vieraaseen seuraan ja outoon ympäristöön keskustelemaan ja kuuntelemaan johonkin seksuaalisuuteen todella suoraviivaisesti asiasta. Mua oikeasti hirvitti - onneksi ihana Milla lupautui juomaan teetä mun kanssa ennen miittiä.

Ääni mun sisällä huusi ihan suoraa huutoa raivoissaan
, että mun kuuluu kuolla häpeään ennenkun mä pääsen sinne perille. Että ei sinne voi mennä, koska kaikki mitä siellä puhutaan on mun kohdalle ajateltaessa niin epäpuhdasta ja täsin mun elämään kuulumatonta - jotakin sellaista mihin mulla ei oo mitään oikeutta edes tutustua.
Koska mä oon niin oikeasti viallinen ja likainen,
eikä mulla ole oikeutta tässä elämässä himoon ja haluihin.

Fuck Off!

Boldly go, where I really have never gone before.

Mä haluan, että mun elämässä asiat muuttuu.
Siksi mä menin kuuntelemaan ja keskustelemaan Tantrasta.

Itseasiassa tiesin etukäteen tuntevani illan alustuspuhujan Askon - ollaan JunttiPeen kanssa vierailtu taannoin Askon luona yhdessä Tantratyöpajassa. Että en mä ihan uusilla vesillä sillätavalla tässä ollut. Ja rehellisesti Tantra ajatuksellisesti kiehtoo mua.

Siinä missä jooga polkuna puhtaimmillaan on ehdoton, kehoittainen pidättäytymään, kieltäytymään ja rajoittamaan, tarjoaa Tantra toisellaisen lähestymisvaihtoehdon elämään rohkaisten elämän monimuotoisuuden uteliaaseen tutkimiseen, ennäkkoluulottomaan rohkeaan kokeilemiseen ja ehdoitta itsensä kohtaavaan hyväksymiseen.

On aika rohkeasti kokeilla toista polkua.
Rajoittamisessa ja kieltämisessä mä olen nykyisellään jo aika mestariluokkaa.

Huolimatta siitä, että mä olen hyväksynyt tarpeen ja halun muutokseen mua pelotti silti.

Muutoksen pelko on toisaalta jotenkin inhimillinen ja ymmärrettävä.
Mieli hakee loputonta helppoa turvaa hallinnan ja kontrollin tunteella - yhä silloinkin kun tietää, ettäse turva on sitä tarkemmin tarkastellessa pelkkä illuusio.
Eihän kukaan meistä tiedä, mitä tapahtuu polun seuraaassa mutkassa.

Selvisin mä hengissä.

Hetkittäin hävetti kaikki se avoin ja rehellinen puhe
rakastelusta
orgasmeista
siemensyöksyistä
läheidyysestä
seksistä

Oli omalta osaltaan pakko keskustella abstraktimmista asioista.
Ei vaan voinut sanoa, että mäkin haluan orgasmin pelkästä halaamisesta. Että jonakin päivänä mäkin pytyn ehdoitta kohtaamaan itseni ja toisen ihmisen.
Inhimillisenä.
Lihallisena.

Mä punaistuin ehkä 732 kertaa.

Mutta selvisin.

ja olen askeleen pidemmällä,
siellä uudella polulla,
siellä missä mun todellinen minä tietää haluavansa kulkea

Hissitä vapauduttu, Helsinkikodissa piipahdettu pikaisesti - yhä hengissä.

Mä olin henkisesti hetkellisesti todella loppuun ajettu kun mä kahvilatapaamisen päätteksi hipsin Lindan huomaan Helsinkikodille. Niin loppu, että mä unohdin aamulla työpuhelimen sinne.

Katastrofaalinen alku tälle päivälle.

Pankkikortti on mennyt vanhaksi.

Puhelin jäi Lindalle.

Päivärytmit ja totut kuviot on totaalisesti hajallaan.

Hissin jääsessä jälleen kerran jumiin,

aino mitä mä tahdon on just sillä hetkellä

on itkeä ja huutaa suoraa huutoa.

Mutta tyydyn toteamaan tyynesti,

että okei tänään ennään kaikessa ulos mun mukavuusalueelta

ja aivan helvetin kovaa.

Että FUCK.

jotenkin mä vaan kasaan itseni

Totean pankkin, että mä haluan vaan elektronin,

sellainen etäluettavan ja luovun Visasta

mitä vittua, mulla ei oo mun turvakorttia enää ihan kaikean varalta,

ei sillä että mä oikeasti sitä mihinkään tarvin,

mutta onhan se niin perkeleen turvallinen tunne kun on Visakortti

...niinku jos vaikka joskus ehkä...

...ja mitä ihmisetkin ajattelee kun mun lompakossa ei oo enää Visaa

astun rohkeasti ulos työpaikalta kesken päivän ja suuntaan Helsinkikodille

Mä käyn hakemassa mun puhelimen

Kaikki mun aikaan liittyvät pakkoajatukset

ja työaika-kuuluu-olla-työpaikalla -turvallisuusmääritelmät heittaa häränpyllyä

Mä hoidan omia asioitani kesken työpäivän

...vittu mikä luuseri,

sun pitäis olla niin paljon parempi

kunnollisessti ihmiset ei unohda

aivan paska,

sä et ansaitse tätä

ryöstät työaikaa työnantajalta

saamaton laiska paska

laiskuri

äänellä päässä on taas asiaa

Paniikissa mä juoksen Helsinkikodille,

koska mulla on 9 minuuttia aikaa ehtiä ratikasta Helsinkikodille ja paluuratikkaan

mä niin pelkään, että mulle suututaan jos mulla menee pitkään

vitut, oikeasti mä pelkään että joku (daa, niinkuin kuka?) on vihainen,

koska mä en ole paikalla kun silloin jotakin (daa, niinku mitä?) tapahtuu

just nyt tässä hetkessä paikalla kun sua tarvitaan

Ketään ei kiinnostanut poissaoloni.

Kukaan ei huomannut että mä olin jossakin.

Helsinkikodista juoksujalkaa ratikkapysäkille

Aikaa ratikan lähtöön - 6 minuuttia

vittu.

aikapakkomielteet

mä olisin ehtinyt kävellä takaperin helsinkikodille ja takaisin ja joutunut silti odottamaan ratikkaa,

mutta mitä vielä - minä juoksin

etten mä myöhästy ja ettei kukaan vaan suutu mulle

eikö mun mielikuvitus oo oikeasti mahtava?

mun pakkoajatuksista on yli puolet jo karsiutuneet pois,

eikä nääkää enää oo niitä pahimpia

vähän vaan ahdistavia

mä pelkään kuolemaan enää vain joka toinen hetki

But there is so much hope!

Minulle.

ja sinulle!

toiselle polulle voi aina poiketa tältä nykyiseltä,

jos siltä sattuu tuntumaan

Just free your mind.

There is always tomorrow.

Huomisesta puheenollen,

mä suuntaan risteilylle Ruotsiin.

Haaveissa Tukholman Moderna Museet ja siellä Jeff Koons veistokset.

Kuka voisi vastustaa ilmapallokoirapatsasta?

That's all.

Paljon vuodatusta yhteen tekstiin,

valui ulos vähän kuin itsestään.

Rakkaudella,

Sallamari

S(h)ave the jumper - step by step kuvaohjeet

Kullanarvoinen NiksiPirkkaMartta -ohje kaikille meille vaatepihistelijöille -miten palauttaa nukkaantunut suosikki neule takaisin entiseen kukoistukseensa niin, että sillä pärjää ainakin vielä yhden P333 kauden.

Aloitetaanpa taas tunnustuksilla - minä en ole innokas neulefani.

Palelevuuteen taipuvaisena on kutitenkin pakko hyväksyä tosiasian,että neule on tälläisten koleiden kelien saapuessa se ehdottomasti kätevin vaate. Fair Deal - silti pysyn vakaasti siinä käsityksessä, että riippumatta siitä miten laadukasta materiaalia neule on - ne nukkaantuvat ja nuhraantuvat (plus tuntuvat päällä vähän kummallisilta) kevyelläkin käytöllä.

Nukkaantunut neule päällä tulee väkisin itselle nukkaantunut ja nuhruinen olo.

Tämä koiraneule on viime talven pakkaskelien ex-tempore alehankinta - ei se laadukkain, eikä hinnakkain kaikista tarjolla olevista neuleista. Neule muistutti minusta jotenkin ällösöpöä ameriikkalaismallista jouluneuletta (vaikka sen rintamuksessa ei komeilekaan pukki eikä poro), siksi päädyin tähän neuleeseen.

Se on viime talven jäljiltä nukkainen ja äärimmäisen nuhruisen oloinen.

Tunnustan rohkeasti, että Marttajäsenyydestä huolimatta olen aika surkea vaatehuoltaja - ei tule nuo kotitaloustaidot noin vaan kaupanpäälle Marttajäsenyyteen, pitää kuulemma itse opetella. Däm - Miksei Martat voisi houkutella uusia jäseniä lehtimyyjien tavoin - liity nyt ja saat vaatehoultotaidot maksutta kaupanpäälle.

Onneksi on Facebook ja ihania ihmisiä.

Kyselin FB statuksessa tietääkö kukaan mistä saisi tänäpäivänä sellaisia 80-luvun lapsuudesta tuttuja nypynpostajia (no ihan ensiksi kysäisin että vieläkö selaisia missään on) kun pitäisi saada naulepuserosta käyttökelpoinen vielä ainakin yhdeksi talveksi - niistä ehdottomasti paras oli tämä partahöylävinkki jonka haluan jakaa nyt blogissa eteenpäin.

(sivuhuomautuksena kerrottakoot, että Clas Ohlson muuten myy yhä nypynpoistajia ja että sellaista kokeiltuani ja yhden hameen reijille sillä nirhittyäni totean että eipä ollut kamalan kätevä vekotin)

Tämä partahöylävinkki on kätevä ja puseroystävällinen.

Tarvitaan uusi kertakäyttöinen partahöylä ja tasainen alusta jonne levittää vaate.

Step 1 - levitä vaate tasaiselle pinnalle

Step 2 - laske höylä kevyesti vaatteen päälle

Step 3 - liikuta höylää kevyellä kädellä neulesuuntaan vaatteen pinnalla

Step 4 - putsaa irronnut nöyhtä

Step 5 - toista askelmat 3 ja 4 kunnen koko vaate on kevyesti höylätty kauttaaltaan

Kevyellåä kädellä ja rauhalliseen tahtiin homma sujuu hyvin.

Pusero on nukaton (ja vailla ylimääräisiä reikiä toisin kuin nypynpoistajan kanssa).

Luottopusero valmis uuten kauteen.

Easy as eating candy.

Onko kukaan teistä kokeillut tätä niksipirkkavinkkiä jo aikaisemmin?

Aurinkoista syyspäivää!

Minä lähden Tukholmaan.

Rakkaudella,

Sallamari

Tukholman Modernin taiteen museo, Moderna Museet Stockholm, tarjoilee 18. tammikuuta 2015 saakka tiloissaan kolmen POP-taideinnovaattorin veistosiin keskittyvän yhteisnäyttelyn. Esillä on kolmetoista ikonista työtä taiteilijoiden 80-luvun lopun ja 90-luvun alkupuoliskon tuotannosta.

Näyttelyssä on esillä usieta viihteen ja median kautta monelle ei-taiteesta-innostuvallekin tuttuja teoksia. Noista, tää-on-jotenkin-tutun-oloinen-juttu -fiiliksiä herättävistä ja jotakin kautta yllättävän monelle meistä tutuksi tulleista teoksista, tuo kaikkein eniten mediahuomita saanut - SE teos - lienee Jeff Koonsin punainen Balloon Dog.

Tämä on se mun ultimate suosikki teos - so yellow that it makes my eyes bleed.
Pönöttäjän etäisyys teokseen on valvojien suositusten mukainen

Minä rakastan lähes kaikkea taidetta - lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna.

vähän niinkuin viikon tunnustus, The Confession of The Week

Kun nyt kerran tälläinen maailmanluokan POP-taidenäyttely on kauan sitten varatun syyslomaristeilyn aikaan tarjolla Tukholmassa, lienee yksiselitteisesti ymmärrettävää, että tämän Tukholmareissumme vierailukohde, minun ehdotuksestani, oli Moderna Museet, Perjantainen vierailu oli itseasissa ensimmäinen kertani Tukholman nykytaiteen museossa - such a gap in my education.

Olen kovasti kiitollinen risteilyseuralaisilleni, Juntti P, PikkuS ja Appiukko, että heistä löytyi niin paljon rohkeutta ja halua ymmärtää minun taiderakkauttani, että sain heidät seurakseni nykytaiteen pariin muutamaksi tunniksi.

Tuo Skulptur efter Skulptur näyttely on helppo kokoperheen vierailukohde. Teokset ovat kolmiulotteisia ja värikkäitä - helposti katseilla aistittavissa ja hahmotettavissa. Teokset onnistuvat salaperäisesti kiehtomaan niitäkin, jotka väittävät etteivät oikein taiteesta erityisemmin pitäisi.

PikkuS rakastui ensisilmäyksellä ilmapallokoiraan ja kierteli ihaillen Katharina Fritschin suurista simpukankuorista muotoillun Lady and Her Dog teoksen ympäirillä. JunttiP ja Appiukko ihmettelivät ääneen Charles Rayn alumiinistä valettuun rikkinäiseen traktoriin käytettyä työtuntimäärää.

"Onhan se aikaa ja vaivaa nähnyt tohon.

Että yksitellen itse on nuo valanut.

Ei siinä mitään järkeä kyllä oo,

olis voinu tehdä tosta kyllä ennemin toimivan traktorin."

Minä ihailin Koonsin rosteriteosten kiiltävää pintaa.

Näyttelyssä minua kuiten eniten puhutteli Katharina Fritschin kaksi työtä.

Ghost and Pool of Blood teoksen voimallisuus sain minut hyvällä tavalla sanattomaksi. Keltainen Madonnapatsas imi yksinkertaisessti huomioni itseensä. Tuon keltaisen patsaan eteen oli vain pakko pysähtyä kerta toisensa jälkeen näyttelysalissa kierrellessään.

Tässä se nyt on - SE teos - yksi viidestä Jeff Koonsin muotoilemasta ilmapallokoirassta.
SE punainen

Ei voinut vatustaa näin kovasti superhyvää selfietilaisuutta - Celebration and I

Tämä teos vaan oli jotenkin niin vaikuttava - Ghost and Pool of Blood

Voiko tässä kohtaa sanoa "This piece sucks!"

Niinhän se on, että syntyäkseen taide vaatii alstomuuden läsnäoloa

Alumiinitraktori - kuva JunttiPeen ottama
Näyttelyssä sai vapaasti kuvata matkapuhelimella tai muulla vastaavalla, kameroiden käyttö valokuvakseen oli sensijaan kokonaan kiellettyä artistien toiveista.

Tuolla veistosnäyttelyssä vierähti huomaamatta reilu puolitoistatuntia. Vaikka veistoksia on tarjolla "vain" kolmetoista, ovat ne sen verran vaikuttavia että "vain kolmentoista teoksen" läpikäyminen ajatuksen kanssa ottaa aikansa. Varsinkin hyvässä seurassa, kun teoksia kevesti analysoidaan siinä katselun ohella.

"Ymmärrätkö sä noita pölynimureita?

Että niinkuin mitä se taiteilija yrittää noilla sanoa?

Menee kyllä vähän multa ohi tää juttu,

kotona näkee pölyimurin hyllyllä joka kerta kun avaa siivouskaapin oven."

ja että elefantti on elefantti,

vaikka onhan toi kyllä vaikuttavan kokoinen

Moderna Museet tarjoaa älypuhelimiin ilmaisen ladattavan Audio Guide appsin,

jonka avulla näyttelystä saa vieläkin enemmän irti. Itse en tuota appsia ladannut, vaan kiertelin näyttelyä tällä kertaa ilman virallista opastusta.

Teos MoMun peruskokoelmasta, se joka ärsytti minua eniten.
Kuvasta puuttuu vaan näytelytilassa kaikunut suriseva sähkövirran ääni

Näyttelynn päälle piipahdettiin katsomassa hyvin pikaisesti Moderna Museetin perukokoelman anti.
Onhan se aika ihailtava kokoelma - Jackson Pollock, Pablo Picasso, Salvador Dalí, Henri Matisse, Robert Rauchenber - ihan syyllä sanotaan, että Moderna Museetin kokoelma on yksi hienoimpia nykytaiteen kokoelmia 1900/2000 -luvun teosten osalta.

Juntti Punaniska tiivisti MoMu vierailun uskomattoman ihanasti.

"Tää vahvasti samantyyppinen paikka kuin Suomessa K-Rauta tai Bauhaus. Sähkökaapeleita, kupariputken pätkiä, ilmastointiputkea ja vitriini täynnä pölynimureita. Hintamerkinnät kyllä olivat puutteelliset kun en mä löytänyt niitä mistään vaikka miten etsin, että siihen kannattais panostaa.

Metallityöt kyllä on hienosti hanskattu vaikkei sitä telaketjutraktoria voikkaan ajaa.
Ne rosteripatsaan on varmaan käsitelty Autoglymin tuotteilla, kun on kiilto kohdillaan. Mä voisin antaa moponi ton taiteilijan käsittelyyn, se tietää mitä tekee kun se on siitä koirapatsaastakin saanu hyvin kiillotetun olosen."

Ei voi muuta kuin olla sanomattoman kiitollinen,
että rohkaistuivat mukaani museoon,
nuo taiteesta-minua-vähemmän-yleisesti-innostuneet.

Thank you for your support.
Kiitos, että rakastatte minua ja osoitatte taiderakkaudelleni täyden tukenne.

Suosittelen MoMua lämpimästi.
On vierailun arvoinen kohde.

MoMu sijaitsee Skeppsholmenin saarella,
museoon pääsee kätevästi T-Centralenilta bussilla numero 65.

Sisäänpääsy kustantaa aikuselta vierailijalta noin 10 euroa,
teemapäivinä maksuton sisäänpässy.

Onko joku teistä blogissa vierailijoista käynyt katsomassa Skuptur eter Skuptur näyttelyn?
Oletko kenties nähnyt teoksia näiltä taiteilijoita jossakin muualla?
Mikä on suosikki teoksesi?

Rakkaudella,
Sallamari

Lupaavasta otsikosta huolimatta, tässä blogipostauksessa ei ole yhtään kuvaa Tukholmareissun ostossaaliista. Sorry - not sorry.

Luvassa on DIY inspiraatiokertomus.

Aloitetaan juttu kuitenkin Tukholmasta.

I went to Stockholm and bought almost nothing.

Tukholmasta esinetuliaisina toin itselleni kaksi paria korvatulppia - Desing Torgetin valikoimista. Muotoiltuja, keveitä ja ihanasti ääntäeristäviä korvatulppia - huimaan viiden euron parihintaan. Tulipa kuitenkin hankittua jotakin hyödyllistä ja samalla tuettua ruotsalaista muotoilua.

Niin ja ostettiin me kaksi postikorttia Moderna Museetista

- yksi lähetettiin, toisen PikkuS halusi omiin kokoelmiinsa.

Tukholma oli kaikkinensa inspiroiva paikka - vaikka materiaalisia hyödykkeitä tuli hankittua hyvin niukasti, löytyi reissusta sitäkin enemmän inspiraatiota.

PikkuS ihasteli pienessä Tukholmalaisessa putiikissa ihanan iloisenvärisiä polymeerimuovista valmistettuja tikkukaramellikoruja. Aikansa koruja pyöriteltyään ja niitä tarkasti tutkittuaan PikkuS tokaisi minulle,

"Äiti, voitaisko me tehdä tälläisiä kotona. Mä keksin miten näitä vois tehdä. Että ostais tollasta niinku muotoiltavaa kovettuvaa muovijuttua eri värejä ja sitten oikeista tikkareista sais tikut, niin näitä vois tehdä itse,"

"Äiti, mä luulen että mä osaisin jos sä vähän auttaisit ensin malliksi."

Such a bright idea my darling!

Sen sijaa, että mankuisit vaan että osta mulle, osta mulle...äiti osta mulle mä tahdon tän ja mun on pakko saada tää!

- sinä isnpiroiduit,

enempää en ylpeä voisi olla sinusta kulta.

Sitten ei muuta kun tukemaan inspiraatiota lopputuotteeksi.

Piipahdin töiden päälle paikallisessa askartelukaupassa hakemassa pari pakettia Fimoa. Edellisestä Fimon muovailukerrasta onkin vierähtänyt aikaa...hmmm...sellaiset parikymmentä vuotta, joten hiukan tuossa ajan kuluessa on tuote ja käyttöohjeet kehittyneet. Harmikseni täysin valkoinen massa oli tällä erä loppu, joten valintani oli kaksi hempeän pastellisävyistä, pienen tytön värisilmää miellyttävää, massapakettia. Massa oli ainoa mitä ostin, kaiken muun tarvittavan uskoin löytyvän kotoa salaperäisen kierrästystavara/askartelutilpehööri -laatikon pohjilta.

And right I was.

Minä värkkäilin malliksi tuon muumiopehmonuken kaulassa roikkuvan korun - kaikista noista laatikossa näkyvistä koruista krediitit kuuluu PikkuÄssälle. Hiukan äidin apua tarvittiin rusettien kanssa, samoin tikkujen kiinnityksessä kuumaliimalla leijonaäidin elkein riensin hätiin -" ettet vaan polta näppejäsi tai tuhri sitä liimaa jokapuolelle..."You know the game.

PikkuÄssän innostuminen inspiroi minuakin.

Kaivoin kierrätystavara/askastelutilpehööri -laatikkoa hyvien löytöjen toivossa ja löysinkin laatikon kätköistä muutaman käyttämättömän korupohjan. Inspiraatiopuuskan tuostoksia nähtävissä lähipäivinä - I promise.

Ah, tähän lopuksi voisin lisätä tikkarikoruista innostuville pienen ohjeistuksen.

Näin siis syntyy Tikkarikorut.

Tarvikkeet:

Fimomassaa - muutamia värejä
tikkarin tikkuja tai puisia tikkuja
metallisia korukoukkuja, joissa toisessa päässä "loop" ja toinen pää suora tikku

metallirenkaita

koruketjua

kuumaliimapyssy ja kuumaliimaa

Tekoohje:

Ota 1-4 könttiä Fimomassaa

- enemmän värejä on pienempiä könttejä, vähemmän värejä isompia könttejä.

Muotoile matomaisia pötköjä könteistä.

Jos haluat raidallisia ja monivärisiä tikkareita, kääri pötköt toistensa ympäri.

- hienoimmat raitakuviot saat kun käytät neljää väriä, joista valkoinen keskellä ja leivot ensin hyvin lyhyitä matoja. Asettele lyhyet madot niin, että värikkäät madot asettuvat valkoisen ympärille ja leivo tämä lyhyden matojen yhdistelmä yhdeksi pitkäksi madoksi. Kieputtelemalla saat kivoja raitoja.

Edessäsi pitäisi olla yksi pitkä matomainen kappale Fimomassaa.

Lähde kerimään kappaletta toisesta päästä "etananmalliseksi" kiepiksi.

- rauhallisuus on valttia ja huomaa että kynsillä saa massaan ikäviä lommoja

Kun etanakieppi on tehty, sitä voi muotoilla kevyesti painellen "tikkarimuotoon"

Tökkään tikkarikorun alalaitaan reikä tikkaritikulla

(paistetaan reijällisenä ilman tikkua)

Tikkarikorun tulevaa tikkua "vastaan", korun yläreunaan, tökätään korukoukku "loop"

Mätkäytä koru leivinpaperilla vuoratulle pellille ja paista koruja useampi samalla kertaa

Kun koru on paistettu ja jäähtynyt, liimaa "karkkiosaan" tikku ja rusetti kuumaliimalla.

(hifistelijät lakkaavat korun ennen rusetin laittoa

minun mallissa niin ei ole tehty)

Lisää ketju ja valmista on!

Easy as eating cottoncandy.

Mietin koruja värkkäillessäni kaupassa näkemieni korujen hintapolitiikkaa - lähinnä näkökulmasta, mitä tekijälle jää käteen tehdystä työstä.Valmiit korut kaupassa maksoivat hiukan toistasataa kruunua, suomalaisittain käännettynä vajaat parikymmentä euroa.

Meidän korupajaprojektiin vierähti kivasti yksi maanantai-ilta - täysin valmiiksi tuotoksiksi saatiin kolme korua, loput jäivät viimeistelyä vaille. Toki hieman eri tahdilla koruja valmistaa koruammattilainen kuin DIY inspiroitunut seitsemänvuotias. Mutta kuitenkin, eipä tuosta vajaasta parista kymmenestä eurosta per koru, tekijälle suurehkoa omaisuutta kerry kaikkien kulujen ja proviisioiden jälkeen - varsinkaan jos itse vastaa tuotannon kaikista vaiheista.

Kakkospohdintana koruja värkätessäni mietin, olisiko sittenkin pitänyt tukea korutaiteilijan yritteijäisyyttä ainakin yhden valmiin tikkarikorun verran?

Monitahoisia pohdintoja.

Anyway,

Be inspired!

Inspiroivaa tiistaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Nyt siis seuraa luvattu kuvallinen jatkokertomus aikaisempaan "Talvitakin metsästystä" -tekstiin. Hiukkasen vaatimattoman oloinen - vaikkakin paksuhko - yllätysposti pehmustetussa maksikirjekuoressa odotteli minua keittiön pöydällä, kun lauantaiaamuna palattiin risteilyltä kotiin. Hieman tuo paketointi hämmensi. Vaikka tiesin odottelevani Ebay-tilausta Englannista en aivan heti osannut yhdistää maksikirjettä jakkiostosta toisiina - mielessäni olin varautunut takkitilauksen osalta johonkin suurenmoiseen pakettiin ja postissa vierailuun

Tiukkaan kääristystä maksikirjeestä paljastui kuitenkin tämä odotettu talvitakki.

Kahvitauolla napattu asukuvaotos.
Hienoja maisemia meidän työpaikan takahoodeilla.


Ensimmäinen P333 syysasukuvaotos. Kuva on otettu viiden aikoihin iltapäivällä, itseäkin hymyilyttää miten hämärältä kuva vaikuttaa tuohon päivällä otettuun verrattuna Heihei heleät kesäkelit!

Tuotekuvauksen mukaisesti perille saapunut takki oli käyttämätön - laput kiinni ja tallella oikeassa hihansuussa sekä niskalenkissä. Takin väri vastasi ilmoituksen kuvailua - Dark Green.

Pinta on sarkamaista karheaa villakangasta. Sekä Takin pinta että sisäkangas molemmat ovat siistikuntoisia ja takki on käyttämättömän oloinen.

Juuri niinkuin myynti-ilmoituksessa kerrottiinkin.

Takki on kokoa UK18 ja vaikka tämä takki on leikkaukseltaan napakka jää rinnuksenkin kohdalle liikkumatilaa hyvin, silloinkin kun takki on napakasti napitettu kokonaan kiinni. Hartalinja on hyvän kokoinen ja helmassa riittävästi väljyyttä, jotta takin alle saa puettua hulmuavampihelmaisenkin mekon. Takki on päällä tosi mukavan oloinen.

Nyt kelpaa talven tulla.

Oikeasti kyllä minusta saisi tälläiset reilut plussakelit jatkua osapuilleen joulukuun 20. päivän tienoille, sitten pari reipasta pakkaspäivää ja aatoksi kevyt lumikerros ja sitten voidaankin jo siirtyä suoraa kevätkeleihin siinä joulukuun 27. päivän tienoilla. Jooko.

pliis pliis

Rakkaudella,

Sallamari

Toisinaan miettiin, että mikä oikeasti saa mut ajattelemaan tällä tavalla. Täysin epälooginen ajatusmalli - terve järki sanoo, että eihän tämä nyt näin mene - silti mieli kuitenkin ohjaa toimimaan tietyllä tavalla.

Mistä näitä ajatuksia syntyy?

tai oikeammin kai miksi näitä ajatuksia syntyy

tai vielä enemmän oikein olisi kysyä,

että miksi näitä ajatuksia yhä syntyy

Miten sitä taas yhtä-äkkiä huomaa karttelevansa jotakin ruokaa?

Mulla kuitenkin ylipäätään menee tänään paremmin kuin ikinä syömisen kanssa ja mä tunnen olevani todella vapailla vesillä noiden ruokaan liittyvien pakkoajatusten kanssa.

Kaiken hyvän olon keskellä,

on kuitenkin edelleen salakavalia pakkoajatuksia ja pelkotiloja.

Mä en uskalla syödä viinirypäleitä.

en vaan voi koskea niihin,

puhumattakaan että laittaisin niitä suuhuni

Out of the Blue löytyy jostakin tila tälläiselle pakkoajatukselle.

Se alkoi taas ihan viattomasta sivuhuomautuksesta,

JunttiPee viattomasti kerran viestettieli lukemansa lehtiarttikelin pohjalta

"Tiiätsä, että viinirypäleet on sokeripommi,

niissä on niin paljon sokeria että ne on melkein kun karkkia."

Jotenkin se vaan iski muhun,

enkä keskustelun jälkeen ole osanniut katsoa rypäleitä enää niinkuin ennen.

Mähän oikeasti pidän rypäleistä.

Söin niitä ennen aika usein iltaisin.

Nykyään ne pelottaa mua.

ajatus niiden syömisestä tuntuu puistattavalta

Yhden viattoman uutisreferaatin perusteella.

mun aivot ikäänkuin imivät joka sanan uutisreferaatista itseensä absoluuttisena fatkatietona

- sellaisena mitä on pakko noudattaa ja totella

muuten...

Niin mitä oikeastaan tapahtuisikaan jos mä uhmaisin tätä kieltoa?

Söisinkin rypäleitä?

kaikki menis taas vaan pilalle

that is what your life is all about

täydellinen epäonnistuminen

ääni takaraivossa toteaa varmana

Kenen ääni?

Mä en itsekään oikein käsitä.

Miksen mä vain syö.

Eihän se voi olla niin vaikeaa.

Pakko taa olla tollai huomionhakuinen.

Just.

Voi kuulkaas kun on ratkiriemukasta nyppiä rypäleet pois valmiista salaattiannoksesta,

toppuutella siinä samalla silmäkulmia poltteleviä kyyneliä

kun rypäleet vaan ahdistaa

ne on aivan täynnä sokeria

niin siinä artikkelissa sanottiin

ruokaseurueessa miettivät vaan,

että toi on varmaan allerginen noille rypäleille,

mikäli ei niin sitten se on oikeasti vaan muuten omituinen

- kuka nyt ei rypäleistä tykkkäisi?

Kaikkihan niitä syö.

Ne on hedelmiä,

kevyitä

vihreitä

nollakalorisalaattiin kuuluvia

Vittu, kun eivät ole.

Ne on salakavalia karkkeja

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa sokeria

Pettävät meitä,

niinkuin pettää kaikki muukin ravinnoksi tarkoitettu,

tuo salaattikin,

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa energiaa.

Miksi mä taas olen ainoa joka näkee tän salaliiton todelliset kuviot?
Ne huijaa teitä,
älkää uskoko niihin!

Mutta jotakin kai on pakko syödä.

Mieluummin kyllä itkisin.

Lakkaakohan tää milloinkaan?

Haluan omistaa tämän tarinan niille mediatahoille,

jotka yhä uutisoivat syömishäiriöstä ruokkien sellaista yleiskäsitystä,

että syömishäiriöt ovat teini-ikäisen kehittymättömänmielen huomionhakuista oikeuttelua

ja jotakin sellaista minkä voi halutessaan vaan lopettaa yhtenä päivänä

kasvamalla aikuiseksi ja vihdoinkin alkamalla sovinnaisesti käyttäytymään

elettyjen ikävuosien mukanaantuoman vastuuntunnon mukaisesti

No. It's nothing like that.

When cat is out of the bag,

you never gonna get it back.

Sen kanssa voi toki oppia elämään.

Ensi viikolla kerään rohkeutta ja harjoittelen ehkä rypäleiden syöntiä.

Rypäle kerrallaan.

koska mä olen vahvempi kuin toi sairauden ääni mussa

My body,

my rules

- no further authorization needed.

Mä olen kuitenkin aikuinen,

mulla on lupa itse päättää omista syömisistäni.

Aivan sama,

mitä joku perkeleen lehtiartikkeli asiasta ajattelee.

Rakkaudella,

Sallamari

Yksi luottomekko, monta tyyliversiota

15 identtistä täsmälleen toistensa kaltaista mustaa mekkoa

- yksinkertaistetun vaatekaapin koko valikoima.

Haluan viedä vaateminimalismini vielä askeleen P333 pidemmälle - kietoa kaiken pukeutumisessa yhden vaatekappaleen ympärille ja vaatteilla leikittelyn sijaan keskittyä leikittelemään kengillä ja asusteilla. Yksi ja sama vaatekappale - päivästä toiseen, tilaisuudesta tilaisuuteen. Että luopuisinkin kaikista muista vaatekappaleista ja hankksin vaatekaappini täytteeksi useita kappaleita yhtä ja samaa vaatetta Less is More - ajatuksella.

Haluan haastaa itseni luomaan asusteiden voimin valtavan määrän erilaista elämää yhden perusvaatekappaleen ympärille. Suomen oloissa joutuu relismin nimissä miettimään päällysvatteita, jotka ajattelin tässä pukeutumishaasteessani lokeroida yhtenevään tapaan asusteeksi alushameiden, kenkien, huivien, korujen, laukkujen, sukkahousujen, säärystimien ja hattujen kanssa

365 päivää ja lukematon määrä erilaisia tilanteita tismalleen samanlaisessa perusasussa.

Mä olen jotenkin niin hullaantunut tähän ajatukseen yhdestä ja samasta asusta joka päivä.

Musta A-linjainen polvipituinen mekko,
minulle luontevin ja jokapäiväisessä käytössä se kaikkein omalta tuntuvin valinta.

Tietenkin on ajateltava tätä maantieteellistä sijaintija, siten miten valtavasti täällä pohjolassa vuodenajat eroavat toisistaan. Kesähelteillä on oltava käytössä aavistuksen eri mekko kuin ihan synkimmillä talvipakkasilla. Kaikki viisitoista mekkoa eivät siis ehkä olisi täysin identtisiä keskenään - hihapiituuksissa se ainoa oleellinen ero. 5-7 kappaletta yhtä mekkoa pitäisi riittää jokapäiväiseen käyttöön, niin että aina olisi tarjolla puhdas mekko päälle pantavaksi - kokonaismääränä olen laskenut 15 mekon riittäväksi määräksi ympärivuotiseen käyttötarpeeseen
. Haastetta voisi halutessaan tietenkin hieman soveltaa siten, että mekon kanssa soisi käytettäväksi yhden tai usemman valinnaisen lisävaatekappaleen ja tällä tavalla yksi ja sama mekkomalli toimisi vuoden ympäriinsä - toisaalta alkuperäinen ajatuskseni vaatetukseltaan identtisestä lookista joka päivä murenee hieman lisävaatekappalemahdollisuuden myötä.

Toistaiseksi tämä projekti on vasta teorian asteella, joten kaikki ideat ovat vielä tässä vaiheessa mukana luonnostelupöydällä. Useampi mekkomalli useammalla hihapituudella vs. pelkästään yksi ja sama mekkomalli kesät talvet muutaman apuvaatteen kera.

Olisikohan vielä parempia ideoita?

Kuvasta suurkiitokset ihanalle Laralle

Idea tälläiseen pukeudun samanlaiseen asuun joka päivä - projektiin on kytenyt mielessäni jo varsin kauan. Eilen junamatkalla Helsinkiin koin hetkellisen ahaa elämyksen, kun totesin olevani jälleen kerran liikenteessä pukeutuneena luottovaatteeseeni - Mustaan Mekkoon. Toki mekkolla eilen oli seuranaan erilaiset asusteet kuin ne, jotka sen seuraksi valitsen erimerkiksi arkena työpaikalle.

Tuo yksi samainen musta mekko on kantanut minut läpi niin monen erilaisen tilaisuuden,

Voisinko siis tehdä omasta pukeutumisestani vielä asteen helpompaa ja tietoisesti luoda itselleni mahdollisuuden pukeutua puhtaaseen mustaan mekkoon joka päivä.

Todella houkutteleva ajatus.

Uskaltautuisitko sinä kokeilemaan tälläistä projektia?

Inspiroiko, houkutteleeko vai kuulostaako aivan hullulta hommalta?

Mitä seuraavaksi luvassa tämän idean osalta - Ill keep you posted.

Tästä kuulette varmasti vielä lisää.

Rakkaudella,

Sallamari

Tiesittekö muuten, että Steve Jobs pukeutui aina täsmälleen samanlaiseen asuun - musta poolopaita, Levis 501 farmarit ja New Balance lenkkarit. Jobs omisti kymmeniä ja taas kymmeniä täysin identtisiä asukokonaisuuksia. Ettei tämä identtinen asu jokaisena päivänä -pukeutumisideani täysin omintakeinen ole - tried and tested before. Steve Jobs täytynee nostaa uutena tulokkaana tyyli-idolieni listalle, kun sellaisesta tulee seuraavan kerran puhetta jossakin yhteydessä.

Ihanainen bloggariystäväni Lara houkutteli minut lauantaivierailulle Helsinkiin. Olihan tällä vierailulla ihan oikea agendakin, sähköpostimies oli tipauttanut Laran mailiboxiin kutsun Indiedayn Blogger's Inspiration tapahtumaan ja Laran kauniisti esittäessään Avec kutsun minulle, minä lupauduin seuralaiseksi kekkerihin.

Meitä Laran kanssa yhdistää tälläinen Misfits-juttu (monen muun hyvän yhdistävän jutun lisäksi) - kumpin meistä tuntee olonsa luontevammaksi tälläisissä tapahtumissa ennalta tutussa seurassa.

Yksin en ehkä olisi uskaltanut lähteä

- you know what I am talking about

Antisocial social circles.

Misfits club.

Parasta mahdollista seuraa tälläiseen bloggaajahäppeninkiin.

The Misfits Club

Tapahtuma oli nimensä mukaisesti inspiroiva - oli mielettömän mukavaa nähdä oikeassa maailmassa tietokoneen tuttuja kasvoja blogitekstien takaa.

Paikalla oli minun makuuni aavistuksen liian paljon ihmisiä ja valtoimenaan eri suuntiin poukkoilevia energiavirtoja - minähän olen yhä vähän eksyksissä isoissa energiavirroissa. Eri suuntiin poukkoilevat energiat saavat minut vähän epävarmaksi aivan kaikesta. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että jättäidyin hieman taka-alalle tarkkailuasemiin enkä ehkä tehnyt juurikaan real life -tuttavuutta mielenkiintoiselta vaikuttavien bloggareiden kanssa - I wish I would.

Oikeasti mä olen todella onnellinen jo pelkästään siitä, että uskaltauduin paikalle.

Suurensuuri askel eteenpäin minun polullani.

Vuosi sitten olisi ollut aika mahdotonta.

- musta ei vaan olisi ollut ottamaan osaa tälläisiin tapahtumiin.

Olihan tuolla muitakin tuttuja kasvoja kuin Lara, symppis työkaverini Anniina esimerkiksi

- on muuten ilo ja kunnia toimia satunnaisesti hovikuvaajana Anniinan asukuvissa.

Kyllähän me perjantaina jo muutamalla sanalla oltiin keskusteltu tulevasta viikonlopusta (niinkuin kaikkina muinakin perjantaina) ja tiesin kyllä jo etukäteen näkeväni Anniinaa tuolla blogitapahtumassa.

Minulle on kovin paljon helpompaa kohdata tälläisiä täysin uusia tilanteita, kun tiedän ennakolta tilanteeseen jotenkin liittyvän edes yhden ennakolta tutun tekijän. Yksikin tuttu ihminen tekee täysin uudesta tilanteesta minulle jo yksinomaan ajatuksen tasolla paljon helpommin lähestyttävän.

Nuo sänky suorastaan houkutteli kaivautumaan tuonne pehmeiden vällyjen uumeniin.

Ensimmäiset minuutit kuluivat Like A Virgin -olotilan vallassa - että mitäs nämä tälläiset blogitapahtumat nyt oikein ovat ja mitä tänne on tultu tekemään?

Varovaista ympärille vilkuilua ja hämmentynyttä hymyilyä
- mutta hiljalleen sitä sitten sulautui mukaan kaikkiin tapahtuman pyörteisiin.

nautittiin virvokkeita ja pönötettiin somaisesti
napsittiin ohimennen iloisia ja ihania kuvia
saatiin osaavammilta tahoilta valokuvausneuvoja
ja kuunneltiin luentomuotoisena ohjelmanumerona näppäriä kuvankäsittelyohjeita

tarjolla oli maistiaisia muutaman vaatemerkin uusista mallistoista

- minä inspiroiduin ja innostuin kovasti 2OR+BYYAT brändistä

Sokerina pohjalle otettiin yhteistyössä Laran kanssa osaa makuukammarin stailauskilpailuun.

Heilutettiin peittoja ja heiteltiin sängylle vällyjä väliin kömmittäväksi.

Hurjan hauskaa tuollainen spontaani stailaus,

täytyy tunnustaa.

Mahtavan hienosti me Laran kanssa löydetiin yhteinen sävel meidän stailaukseen.

Kotimatkalla junassa napattu tunnelmakuva
- tärähtänyt ja vähän väsynyt

kiitos. kiitos. kiitos.

Kiitos Laralle mahtavasta seurasta ja Avec kutsusta.

Kiitos, että löysin rohkeuden lähteä mukaan BID tapahtumaan.

Kiitos, että olen saanut taas kasvaa ihmisenä vahvemmaksi,

löytää ja kokea uusia inspiroivia juttuja elämässäni.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Rakkaudella,
Sallamari

BID 2014 tapahtumasta jäi kytemään inspiraatio tehdä pienen pieni muutos omaan blogiin - nimittäin halu paneutua vastaisuudessa hiukan enemmän kuvien laatuun. Toistaiseksi blogikuvitus on pääsääntöisesti hoitunut iPhonen avulla - mä olen jotenkin vierastanut ajatusta terävistä hyvälaatuisista kuvista ja koittanut pitää kuvat "taidelinjalla"

- ÄS IF

Oikeasti mua on pelottanut tosi kovasti olla omana itsenä kuvissa ja mä jotenkin ole aloittanut omana itsenä kuvassa olemiseen tutustumisen helpoimmalta tuntuneesta vaihtoehdosta - huonolaatuisista puhelinkuvista. Ikäänkuin huono kuvan laatu olisi jotenkin armeliaampi kuvassa olevalle, ikäänkuin peittäisi suurimmat virheet ja viallisuudet. Jotenkin noin mä sen olen ajatellut.

Ensin oppi olemaan niin että tunnisti itsensä selfiestä - siihen vaaditiin ehkä noin 7000 selfietä.
Sitten oppi luottamaan, että itselaukaisulla saa itsestään otettua 1/10 kuvasta niin, että näyttää itseltään kuvasssa. Seuaavaksi varovasti antoi luvan katsoa rehellisesti itseään toisen ottamassa kuvassa. Hyväksyi ja oppi luottamaan siihen, että kuvassa voi näyttää itseltään vaikka antaakin osan vastuusta kuvan syntymisessä toiselle ihmiselle.

NO photoshop on ollut mun politiikkani kuvissa aina
- siihen IRL minääni minä kuitenkin tuttavuutta teen kuvien avulla

Mä sain Laralta onnistuneitä oikealla kameralla napsittuja kuvia muistoksi tuosta BID päivästä ja jotenkin siinä sitten ajatus hiljalleen vahvistui, että ehkä munkin on aika rohkaistua lisäämään blogiin jokunen parempilaatuinen kuva.

Toinen inspiraatiolähde sille että kaivoin viimenään nyt oikean kameran kaapin perukoilta on kanssa tuo mun ihana työtoveri Anniina, jonka oikea kameraa mä saan hilpailla melkein päivittäin toimiessani virallisena asukuvaaja-assistenttinä Anniinan blogin asukuville.

Jos ikinä milloinkaan olette miettineet, miltä näyttää oikeasti tilanne random asukuvan takana, niin tässä teille karu totuus yhden kuvan takaa - rappioromantiikkaa röökipaikalla.

Sitten ei kun vähän Photaria kehiin ja kuva lopulliseen Vogue-tasoiseen julkaisukuosiin.

Tästä se kaikki alkaa - harmi ettei tähän saa ääntä mukaa, kuvaustilanteen kommentit on aina niin parhaita

Mulla tosiaa on majaillut kaapissa jo jokusen vuoden (lähes käyttämättömänä) tuollainen Canonin 1000D järkkäri. Ostin sen Irlannissa ollessa edellisen kameran hajottua lattialle putoamisepisodin myötä. Irlannin aikaan mä vielä kuvasin paljon ja tosi innokkaana.

PikkuÄssän odotusaikana mä jopa oikein opiskelin valokuvausta, perinteistä filmikuvausta mahdollisimman pelkistetyllä kalustolla. Painopisteenä opinnoissa oli kuvankäsittelyn sijaan keskittyä itse kuvan asetteluun ottohetkellä - valoihin, vajoihin ja sommittelemalla löydettäviin yksityiskohtiin. Muistan elävästi kaikki ne kymmenet kerrat kun pimiötyö piti keskeyttää yllättävän pahanolon iskiessä - raskauspahoinvointia pimiössä kehiteainetuoksujen innoittamana.

Mun valokuvausharrastuksen tähtihetkiä liene se, kun pääsin kuvallani osaksi näyttelyäThe Institute of Photography -Galleriassa Dublinissa. Opettajani ihastui yhteen kuvistani ja halusi ehdottomasti sen mukaan näyttelyyn.

Piti hetki kaivella arkistoja että löysi omia noita vanhoja kuvia.

Kuvat on otettu Holgalla ja ne on mun itse kehittämiä ja vedostamia.

Kuvia katselessa iskee pieni kaipuu mustavalkofilmin pariin pimiöön.

Osaisikohan sitä vielä?

Muutama vuosi on vierähtänyt iPhonen ja Instagramin voimin.
Mä vaan jotenkin onnistuin unohtamaan kunnon kamerat ja valokuvauksen ihanuuden. Päätin, etten mä oikeasti osaa kuvata kun en kerran päässyt sitä opiskelemaankaan - sillai oikeita jatko-opintoja tässä tarkoitan. Totesin itselleni, että mä olen valokuaajana melkein mutta en ihan.

niin mä vaan sitten laitoin kamean hylylle ja unohdin sen sinne

silti mä olen ikuistanut kaikennäköistä iPhonella
valokuvannut sillai salaa,
mutta en oikeati intohimolla

sillai melkein

Nyt on ehkä hyvä aika kokeilla,
miltä tuntuu blogata vähän selkeämpien kuvien kanssa.

Rakkaudella,
Sallamari

Halloweenin kunniaksi mä halun tänään puhua tärkeästä (ja monesti tosi vaietusta) kipeästä asiasta. Teksti sisältää paljon triggereitä ja suosittlen kaikkia joilla tänään on vähänkään epämukava olo jättämään tämän tekstin lukematta tai lukemaan sen myöhemmin.

Teksti on rehellistä ja ajoittain varmasti hyvinkin brutaalia luettavaa.

Blogi palaa hetkeksi juurilleen.

Puhun tänään itsetuhoisuudesta.

Aloitan vahvalla tunnustuksella.

Mä tiedostan itse, että mä olen yksi heistä

- a living breathing suicide to happen

Oikeammin sanottuna ennemminkin, että mä tiedostan todella hyvin miten mun sisällä asuu mahdollisuus valtavaan tuhoon ja peruttamattomiin tekoihin.

Seuraavaan hengevetoon totean, että tämä tiedostaminen on tosiasia jonka kanssa on elettävä. Olen onnellinen siitä, että kykenen myöntämään asian itselleni ja olen löytänyt rohkeuden puhua avoimesti asiasta oikealla nimellä.

Toipuminen alkaa aina asian myöntämisestä.

Ihminen on toisilleen ja itselleen vaarallisimmillaan silloin kun ei itse tiedä sisällään tapahtuvasta myllerryksestä. Silloin, kun häiritsevät ajatukset ovat vailla nimeä tai sanoja kuvaamaan niitä.

Epätietoisuus tappaa varmimmin.

No mitäs nyt sitten, tarkoittaako tää nyt sitä että sä pohdit aina vaan SITÄ?

Että, kuljetko sä päivästä toiseen tuolla turuilla ja toreilla itsetuhon eri muotoja pohtien?

En.

Mä teen aktiivisesti töitä pitääkseni itseni hyvinvoivana ja kiinni elämässä.

Pidän itseni vahvasti kiinni elämässä. Kasvatan rakkautta itseäni ja muuta maailmaa kohtaan.

Pyrin rehellisesti tutkimaan itseäni ja tunnistamaan omat heikkouteni. Teen aktiivisesti työtä kasvattaakseni voimavaroja ja työkaluja vaikeiden tilanteiden kohtaamisen varalle.

terapiaa, työpajoja, ihmistuntemuskursseja.

Vaikenemisen sijaan opettelen puhumaan.

Opettelen pyytämään apua yksinjättäytymisen sijaan.

Lyhyesti - joka päivä yritän rakastua elämään entistä enemmän.

Halua muutokseen.

Halua parempaan.

Mä en ajattele itsetuhoa aktiivisesti koskaan.

En pohdi vaihtoehtoja,

en vertaile erilaisia toteutustapoja.

Never.

Silti mä tiedostan, että ahdistuksen kasvaessa liian suureksi,

mahdollisuudet todella pahaan on olemassa.

No mut miks sä sitten oot tollanen?

Et sä voi vaan sanoa olevasi itsetuhoaltis ja seuraavassa lauseessa puhua terapiasta ja työkaluista.Ei oikeasti itsetuhoiset toimi sillai, eli sä oot vaan huomionhaluinen ja tavoittelet jotakin erikoista.

Aika monen ammattilaisenkin mielestä asia varmaan näyttääkin juuri tolta.

On vaikea kohdata ihminen, joka sanoo että mä tiedän olevani vaarallinen mutta teen kaikkeni, ettei nii ikinä pääsis käymään.

Hiljaa kärsivät on helpompia.

On helpompi kuulla että kaikki on ok,

kun kohdata ihminen joka sanoo että toisina päivinä mä pelotan itseänikin.

Tai en minä pelota,

vaan se valtava tuhovoima joka on minussa.

Epävakaa persoonallisuus on mun elämässä yksi suurin tekijä,

joka olemassa ololaan pitää tuhovoimaa mun sisällä elossa.

Persoonallisuushäiriö.

Epäväkaus persoonan piireteenä tekee maailman näkemisestä toisenlaisen.

Tiedostan itse, että näen maailmaa hyvin erilaisessa valossa kuin sinä.

tai JunttiPee

isi, äiti, teraputti, lääkäri, lähikaupan kassa

Mun maailmankuva on pitkälti mustavalkoinen, on/off ajattelun sävyttämä.

Ulkopuolisten silmin havaitaan helposti Drama Queen käyttäytymistä.

Tiedostan pitkällisen itsetutkistelun ja terapiasohvalla istuskeltujen tuntien tuloksena tänään, että koko maailma eri reagoi ympärillä tapahtuviin asioihin - krisiestä puhumattakaan - samalla tapaa kuin minä. Tiedän mikä on todellisen minäni ajatusta ja mikä epävakaan persoonallisuuden esiinpuskemaa ääntä. Mä osaan sanoa, että tämä reagointitapa on epävakaan persoonan sävyttämä.

Tiedostamisesta huolimatta mä en edelleenkään osaa reagoida tiukan paikan toisin - hienosti ja oikeiden sovinnaisten mallioppien mukaisesti.

Riippumatta siitä miten kovasti mä ehkä tahtoisin tehdä kaiken toisin.

Tai no yksiselitteisesti toisin. Se tapa millä johonkin ärsykkeeseen ihminen reagoi, on suhteellisen monimutkainen yhdistelmä alitajuntaa ja opittuja malleja. Mitä kuormittavampi on tilanne, sen enemmän alitajuisen toimintamallinen osuus korostuu toimintatavassa.

Tiukan tilenteen tullessa aika perusluonteisesti ihmisen primitiivisin toimintamalli on

PAKENE.

Tuhovoima mun sisällä kasvaa primitiivisestä pakenemisvietistä.

Epävakaa persoona värittää pakenemisvietin aikaansaamaa viestiä,

pahimmillaan tilanne eskaloituu siihen että suurimman hädän hetkellä kaiken lopettaminen on ainoa mielen löytämä pakoreitti.

Lopullinen Exit.

Lopullinen pakoreitti ulos tilanteesta.

Ainoa ratkaisu.

Oikeesti? Että sä oikeesti ajattelet noin?

Oikeesti. Mä oikeasti olen sallinut itseni tietää, että näin minä toimin. Näin minun mieleni toimii.

Tahdoin minä sitä tai en.

Tahto ja mieli ovat aavistuksen erilliset osat ihmisen ajattelukuvioissa. Yleensä tahdolla kävellään mielen halujen yli - arkipäivässä monesti ilman erillisiä ponnisteluja. Tiukoissa tilanteissa mieli ottaa ylivallan tahdosta - selvitymisreaktiot ja mielen primitiivisimmät toimintamallit.

Mä elän joka päivä tietoisena tästä.

Se on mun pelastus.

Mitä enemmän mä tiedän, sen enemmän mä ymmärrän.

Mitä enemmän mä ymmärrän, sen enemmän mä voin hyväksyä.

Mitä enemmän ja paremmin mä oman olemassaoloni juuri tälläisenään hyväksyn,

sen paremmin mä pystyn suojelemaan itse itseäni itseltäni.

Hyväksyminen on tehokkain pelastus.

Se, ettei jää asian kanssa yksin.

Se, että sanoo ääneen että tälläinen mä olen.

Vain sen avulla voi itse ymmärtää,

oppia välttämään vaaroja ja kartoittamaan mahdollisia riskitilanteita.

Ihan samalla tavalla, kun diabeetikko välttää sokeria,

mun on itseni vuoksi hyvä välttää suuria konflikteja ja räjähdysherkkiä tilanteita.

Mä pyrin puhumaan ja selvittämään asiat,

ennenkuin tilanteet eskaloituvat liian pitkälle.

Diabeeteksen kanssa voi elää todella hyvää elämää.

Niin myös itsetuhoisen epävakaan persoonallisuuden.

Kumman tahansa kanssa eläessä välitön kuolemanvaara on olemassa jossakin siellä taka-alalla joka päivä, hyvien valintojen kanssa ja itsestään hyvin huolta pitäen todella hyvää elämää elää kummankin vaihtoehdon kanssa ihan samalla tavalla. (Tiedän, että on todella röyhkeää käyttää diabeetestä verrokkin tässä yhteydessä, mutta.mä käytän sitä verrokkina aika usein, sillä diabeetes on ihmisten mielissä helposti hahmotettava kuolemanvakava sairaus, joka kuitenkin miellettään yleisesti sellaiseksi, no jopa ominaisuudeksi, joka ei rajoita ihmisen elämää pysyvästi ja jonka kanssa voi elää oikein huolehtien tosi täyttä elämää. Helpoin esimerkki on musta se toimivin esimerkki.)

Yleisesti ottaen, ihan noin jokapäiväisessä tarkastelussa siis,

mä olen ihan yhtä suuri/pieni riski kuin vieressä seisova tyyppi.

Kriisitilanteet ovat asia erikseen.

Ymmärtäminen ja itsensä hyväksyminen helpottaa kriisitilanteitakin.

Se, että mä osaan heti pahan olon iskiessä purkaa tilannetta mahdollisimman paljon ulos

- puhua, itkeä ja huutaa apua

se pelastaa ja vähentää vaarallisuuskertoimia

sadasta alle kymmeneen

Kymmenen vuotta sitten mun riskikerroin oli sata.

Äärimmäisessä paniikissa mä koitin ajaa auton alle.

Mun mieli huusi pakene,

epävakauden välittämä ajattelu löysi mielestään ainoan tien ulos.

Siitä alkoi mun toipuminen.

Mutta pohjalla oli käytävä.

Nollasta sataan asteikolla mä pääsen tänään oman arvioni mukaan riskikertoimeen 30

- tarpeeksi ahdistava tilanne saa mut yhä satuttamaan itseäni

välitöntä kuolemanvaraaa ei ole.

Niin paljon enemmän rakkautta itseäni kohtaan,

niin paljon enemän uskoa elämään,

niin paljon enemmän eväitä ja työkaluja

niin paljon enemmän mulla on tänään kuin silloin vuosikymmen sitten

Niin paljon mä olen tehnyt itseni eteen töitä.

Olemalla rehellinen ja sanomalla kaiken tämän ääneen,

mä haluan rohkaista muista. Rohkaista elämää täysipainoista elämää. Rohkaista etsimään rohkeutta itsensä hyväksymiseen - rohkeutta hyväksyä myös ulkopuolisen maailman mielestä käsittämättömät puolet itsestää. Ne äänet jotka saavat tekemään pahimmillaan asioita, joita on mahdotonta käsittää.

Rohkaista taistelemaan niitä vastaan - niin pitkälle kuin se on suinkin on mahdoolista.

Uskomaan itseensä ja luottamaan elämään,

muistaen silti ottaa vastuu itsestä ja omista tekemisistä.

Muistamaan, että muutos elämään lähtee itsestä.

Kukaan toinen ei voi tehdä sitä puolestäsi,

kukaan toinen ei voi elää elämää puolelstasi.

Paskoillakin korteilla on mahdollista pelata parasta pokeria,

on vain haluttava ja uskottava itseensä.

Haluan rohkaista inpiroitumaan ja innostumaan,

rakastumaan itseensä ja sitä kautta rakastumaan elämään.

Because you are worth it.

Aivan sama mitä päässä kuuluvat äänet väittävät.

Rakkaudella,

Sallamari

suuresta kriisistä elossa selvinnyt.

Kirjoitus on omistettu sinulle,

joka tänään et näe yhtään tietä ulos pimeässä harhaillessasi.

Remember to breath - se on aina mitä tänään tarvitsee jaksaa.

Rohkaisen sanomaan ääneen, että mä en jaksa.

Rohkaisen pyytämään apua.

Se on ainoa tie ulos pimeydestä.

Halloween on niitä harvoja päiviä, kun oikesti vähän kaipaan sitä meidän elämää Irlannissa. Kun kerran on päässyt osalliseksi oikeista halloween huveista, sitä mielellään ottaisi pienen palan Irlannin vuosista takaisin joka vuosi.

Enkä puhu tässä kohtaa mistään hillittömistä halloweenn kekkereistä, vaan ihan tavalisesta arkisesta halloween illasta kotinurkissa. Kun koko naapurusto koristelee kotinsa kurptsoilla sekä kalloilla ja heittäytyyyhdesn illan ajaksi estottomasti johonkin täysin hulvattomaan naamiaisasuun.

Sitten kierretään iloisilla mielillä ovelta toiselle kysymässä Trick or Treat ja toivottamassa naapureille Happy Halloween! Ilta huipentuu yhdessäoloon, siihen että kokoonnutaan jonkun kotiin illasistujaisten merkeissä - illan kruunaa aivan hillitön Sugar-High-Overdoze lapsilla ja aikuisilla.

Olen todella kiitollinen, että onnekaiden sattumusten kautta sain eilen palan paljon kaipaamaani "oikeaan" halloweenia elämääni. Kulunut viikko on ollut raskat ja daamantäyteinen - kärjistyen niin pahaksi siihen, että oman jaksamiseni vuoksi tein viikon kaksi viimeistä työpäivää kotoa käsin.

Eilen aamulla oli sellainen olo, että olen juuri nyt todella kipeästi naurun täyttämän illan tarpeessa.

Siitä se ajatus siteen lähti ja Facebookin voimin pienestä "Voi jospa saisin tähän väliin vähän jotakin hauskaa ja vähän naurua." -toiveesta poiki todella iloinen ilta. Sellainen kaipaamani kotikutoinen lämminenkinen halloweenilta - sellainen jota todella olen ikävoinyt.

Ystäviä, pientä purtavaa ja lämminhenkistä vaivatonta yhdessäoloa.

Niin ja mikä parasta - Halloween Asuja!

Olen ainkain jo viisi vuotta ihaillut taidokkaasti tehtyjä Sugar Skull naamioita netissä. Olen haaveillut sopivasta tilaisuudesta kokeilla itse, millainen Sugar Skull tulkinta minun käsissäni syntyisi. Olen kerännyt tusinoittain Sugar Skull teemaisia mood boardeja ja inspiraatiokuvakollaaseja. Olen kertakaikkisesti sokerikallonaamioiden lumoissa.

Siitä se ajatus sitten lähti;

juuri nyt saattaisi olla sopiva tilaisuus kokeilulle.

Totuushan on se, etten ollut varautunut minkään sortin halloween kemuihin joten asusta tuli sitten hieno Last-Minute-Ex-tempore -haaste. Sugar Skull oli synnytettävvä tällä kertaa ilman vartavasten hankittuja välineitä.

Joten ei kun raidaamaan kaappien sisältöä ja katsomaan josko sieltä jotakin tarvikkeita löytyisi.

Onnekseni kaapista löytyi pari kasvomaalaussettiä, jostakin vuosien takaa - ikivanhoja, ehkä jo pilaantuneita ja totaalisen käytettyjä mutta edelleen ilmeisen toimintakuntoisilta vaikuttavia.

Oli käyttämätön nappi valkoista väriä, putsattavissa olevat napit sinistä ja turkosia, mustan värin jämät ja perätä kaksi kokonaista nappia punaista.

Meikkiboxien kätköstä löytyi lisää mustaa väriä, kultaista glitteriä, kerran käytettyjä ihokristalleja ja hämmentäviä turkooseja kukkakuvioisia koristeita.

DIY halloween -look Kokkisota konseptilla.

Muistattehan Kokkisodan, sen teeveeohjelman jossa vieraat toivat mukanaan sattumanvaraan valittuja ruoka-aineita joista sitten yhdessä ammattikokin avustuksella loihdittiin parasta mahdollista herkkuruokaa.

Otin haasteen vastaan.

Hihat ylös ja hommiin - luomaan parasta mitä tarjolla olevilla tarvikkeilla voi tehdä.

Koska pidän haasteista, ajattelin viedä tämän Last Minute Halloween Outfit -projektin vielä askeleen pidemmälle - miten loihtia toimiva halloween asu Project333 vaatekaapin antimista.

Miten uskomattoman moneen tilaisuuten tuo musta luottomekkoni taipuukaan
seuraksi valittujen asusteiden avustuksella.

Pääpaino asussani lepää Sugar Skull kasvonaamionmeikin ja pääkoristeen varassa. Pääkoriste on niinkin yksinkertainen tuotos, kuin turbaaniksi kääritty pinkkiturkoosi arkihuivi ja lapsen lelulaatikosta löydetty muovikukkalei. Pari hassua pinniä pitämässä pääkoristeen osia toisissaan.

Hintaa tälle halloweenlookille tuli nolla euroa.

Aikaa asun loihtimiseen meni vajaat pari tuntia,
ajasta suurimman osan kulutin koluten kaappeja käyttökelpoisia tavikkeitä etsimässä.

Olen todella onnellinen ja tyytyväinen tästä Sokerikallo Kahlo -asustani.

Onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain viettää eilen aivan ihanan halloweenillan.

Kiitos kutsusta ja hyvästä seurasta.

Tuli todella tarpeeseen.

Im feeling very refreshed.

Mitekäs teidän halloween siellä ruuun toisella puolella?

Hyvää pyhäinpäivää!

Rakkaudella,

Sallamari

Lara ystäväni tuolla Facebookin puollea haastoi minut jo jokunen aika sitten tälläiseen käsilaukkuhaasteeseen - haastessa ideana siis tutkailla kuvien avulla käsilaukun sisältöä.

Vaihtelen käslaukkua säännöllisesti mielialan mukaan.

Useinmiten heivaan ainoastaan lompakon, avaimet sekä puhelimen laturin kera laukusta toiseen ja nappaan laukun muuten kummemmin konstailematta sekalaisine sisältöineen mukaan.

Kuvauspäivänä sattui käytössä olemaan tämä arkisin talviarkilaukkun - luotettava hyvin kestänyt Longchamp. Laukku saattaa olla jopa vuoden 2009 talvimallistosta (koitin pääni puhki muistella ostinko laukun 2009 vai 2010) - jokatapauksessa käyttöä tälle laukulle on kertynyt hyvin.

Aktiivisen käytön jälki näkyy laukussa - poninkarva hevoslogossa on paikkapaikoin kulunut kokonaan pois ja laukun kulmista on pintakangas melkein puhki. Pintamateriaaliltaanhan tämä laukku on tukevaa villakangasta, sisus pehmeähköä violettia vuorikangasta.

Laukusta toiseen liikkuvien perustarvikkeiden lisäksi sisältö laukussani on tällä kertaa maltillinen ja kovin suloisesti monenkirjava - kaikkea tarpeellista eriparihanskoista vihreisiin kirjontahelmiin.

Yksinäinen laukun pohjalta löytynyt pinni kaverinaan pakkauksesta pudonnut burana

- hurmaavia pieniä yksityiskohtia, eikö?

Vai kertookohan ne pikemminkin siitä, että laukkua voisi tyhjennellä useamminkin ihan pohjia myöten?

Rakkolaastareita, sisupurkkaa ja kassin taskuun unohtunut HKLn arvokortti (toivottavasti kortissa on arvoa jäljellä, siinä tapauksessa löytynyt kortti on vielä iloisempi ylläri). Kirjan nappasin aamulla kassiin sängynvierestä - on sen verran mielenkiintoinen kirja, että haluan lukea sen mahdollisimman pikaisesti loppuun.

Tuohon kirjaan sisältyy muuten hauska tarina. Kirja oli ilmeistynyt minun nimelläni vaustetussa paketissa työpöydälleni - anonyymi lahja from out of the thin air, kun kirjan tilaajasta ole minulla mitään hajua tänäkään päivänä.

Elämän pieniä hämmentäviä mysteerejä tälläiset lahjat.

Laittaa kiitollisena hymyilemään.

Kiitos.

Rakkaudella,

Sallamari

Se hetki, kun meistä tahtomattamme tulee osallisia yhden ihmisen itsemurhaa - hetki, jolloin pikaisella arvioinnilla ainakin tuhannen ihmisen tiistaipäivä saa toisenlaisen käänteen. Olin ensin kirjoittamassa hetkestä, yhdestä silmänräpäyksestä, jolloin meistä tehtiin osa tuntemattoman ihmisen elämää - tajuten, että itseasiassa ajauduimme tahtomattamme osaksi usean ihmisen elämää sillä samaisella silmänräpäyksellä kun yhden ihmisen tahto toteutui.

Yksi elämä päättyi.

En oikeastaan juuri koskaa junamatkalla mieti junan kuljettajaa - how unthoughtful of me.
Tänään jokainen tässä junassa ollut ajatteli takuuvarmasti hetken häntä.

Tuona hetkenä, sen silmänräpäyksen aikana,
minä seisoin junan vessassa - niistin nenääni peilaten itseäni samalla.

Havahduin ajatuksistani siihen ääneen - se tuhanansien pienen pieniksi palasiksi kiskojen ja juhapyörien väliin murskautuvien luiden ääni.
Neljän vuoden matkustamisen ja kuuden peura/hirvikolarien kokemuksella mieli tunnistaa korvien kuuleman äänen.

Junan lopullinen äkillinen vauhdinpysähdys suisti tasapainoni - heilahdus vessan seinää vasten.

sitten syvä hiljaisuus.

Pikakatsastus - sattuiko minua - ei tässä hätää.

Tukka järjestykseen ja ulos vessasta.

Paikalleni hipsiessä totesin kanssamatkustajille puolihuolimattomasti,

tää on sitä hirviaikaa

miten mielessäni, että olispas kerrassaan pieni hirvi,

kun törmäys ei tunutunut
ratiseva ääni oli vähän vaimea.

tai ehkä se oli peura,

sen verran pieni se oli

Hetken verran sätittiin peuroja ja hirviä,

varomattommia otuksia mokomat.

Kuulutus paljasti karun totuuden.

Sekunnissa kuoli kaikki keskustelu junanvaunussa.

Sitten vain istutaan
hiljaisuudessa ja
odotetaan.

Lopulta joku rohkea avaa varovasti keskustelun.

Kuljettajaa me ensimmäisenä mietittiin.

Minähän vain kuulin kaiken,

mutta kuljettaja

junan keulilla se joutui todistamaan kaiken.

Itsekkäästi yksi ihminen,

veti toisen ihmisen mukaansa rikoksista suurimpaan

- riisti oikeuden omaan vapaaseen tahtoon toiselta ihmisellä.

Lisäksi tunkeuduit valitojesi kanssa toiseten ihmisten työpaikalle.

Miksei verovirasto kelvannut?

Fuck you!

On paljon sanottu minulta,

ihmiseltä joka viimeiseen asti puolustaa ihmisen oikeutta omaan elämäänsä,

haistattaa paskat hänelle joka tänään nautti täysin siemauksin oikeudestaan.

Itsemurhan minä hyväksyn,

mutta en sitä röyhkeyttä,

jolla sinä tänään pakotit tuhannet ihmiset osaksi elämääsi.

Me ei saatu valita.

Meille ei jätetty tilaa valinnalle.

Oikeutettua on miettiä röyhkeyttä jokaisen itsevalitun kuoleman kohdalla, sillä jokainen kuolema maailmassa sitoo koko jouko ihmisiä osaksi toistensa elämää.

Toiset rakkauden vuoksi,

toiset ammatinvalinnallisista syistä johtuen.

Yksi siksi, että on samaa verta ja lihaa kuin valintansa toteuttanut.

Joku joutuu aina siivoamaa tuhon jäljet,

yksi selvittämään tapahtumankulun

toinen auttaa surevia selviytymään.

Kolmas kulkee junan käytävällä rauhoittavasti hymyillen ja kysyy,

Onhan teillä täällä kaikki hyvin?

Kaikki tämä siksi,

että yksi vapaa tahto sai tänään toteutua.

Minun vapaa tahtoni

- teidän täytyy se ymmärtää.

Se on paljon pyydetty kaikilta muilta ihmisiltä.

Näkyviltä ja näkymättömiltä kasvoilta ympärilläsi.

Ei.

Ei näin.

Auta minua!

- pyytäisit sitä sen sijaan että pyytäisit meitä kaikkia ymmärtämään.

Vaikka sillä hetkellä kun avunpyyntö kirpoaa huulilta,

hetkessä kasvava häpeän määrä on valintana niin paljon kuolettavammalta tuntuava,

kuin lähestyvän junan valot voivat milloinkaan ajatuksena tuntua.

Takaraivossa huutaa hätä - pakene, pakene, pakene

lähestyvissä valoissa siintää ajatuksissa vapaus

- se että kaikki

häpeästä en vapaudu milloinkaan

Miten rohkaista ihmiset uskomaan,

että häpeän jälkeenkin on elämää.

Tai jos ei ole, että elämä lakkaa häpeään,

niin ethän sinä apua pyytämällä häviä,

jos apua pyytämisen jälkeiseen häpeää kuolee ja kaikki lakkaa

niin kaikkihan tapahtui sitten juuri sinun vapaan tahtosi mukaan.

Gloomy feelings.

Minun kohdallani elämä jatkuu.

Rakkaudella,

Sallamari

Juuri nyt vailla sympatiaa ja ymmärrystä.

jälkikirjoitus 10.40
Turvallisesti työpaikalla.
Rautatientorin reunaa kävellessä iskee totuus vasten kasvoja.
Mä toditin juuri elämäni ensimmäisen itsemurhan.
Sen, että joku päättää että nyt se ei vaan jaksa enää.
ne oli ihmisen luita joiden junan pyörin alle murskaantumisen ääntä mä kuuntelin

ihminen
hetkessä se oli oikeasti olemassa,
ja sitten se on vain pyörin alle murskautuvien luiden ääni

rahinaa

jotenkin yhtäaikaisesti kaikki on niin totta
kuitenkin kaikki tää tuntuu just samalla hetkellä niin käsittämättömältä.

Ehkä kaikella on tarkoitus,
sillä että mä olin vessassa juuri siinä hetkessä.
Ehkä mun silmien piti avautua,
ehkä sittenkään kyse ei ole vain paskasta tuurista.

Kaikella on kai sittenkin tarjoitus.

Ymmärrän miten paljosta mulla on lupa olla kiitollinen tänään.
Siitä, että oikeastaan kaikki on tänään ihan hyvin.
Olla kiitollinen elämästä ja rakastaa ihmisiä ympäirillä.

Kaikki on lopulta jotenkin niin haurasta,
että ehkä meillä on vaan tämä hetki.

Tänään mä lupaan itselleni,
että otan pelosta vapaalla mielellä just tästä hetkestä kaiken irti.

kiitos.
kiitos. kiitos. kiitos.

Vieläkö osataan kirjoittaa

HotFix timantit ja uusia korsetteja

Friends with Benefits

Talvitakin metsästystä

Gaultier Girl

Meikkileikkejä ja pelleposkia

...and I was there too?

Pelkotiloja ja turvallisuustekijöistä luopumista

S(h)ave the Jumper

Tarjolla Tukholmassa : Fritsch/Koons/Ray - Skulptur efter Skulptur

Tukholman tuliaiset

P333 ja se talvitakki

Salakavalat rypäleet

Signature Style - 15 samanlaista mustaa mekkoa

BID 2014

Caught on camera

For some of us any day is Halloween

Sokerikallo Kahlo

What is in my bag

We did not ask for this